Maidon jäähdytyksestä muistetaan kome toisistaan erottuvaa aikakautta, kaivo- ja lähdeaikakausi, jääkausi ja konekausi. Jääkausi alkoi todennäköisesti silloin, kun maitomäärät lisääntyivät niin suuriksi, ettei kaivon tai lähteen kapasiteetti riittänyt riittävän nopeaan jäähdytykseen. Konekauden edellytyksenä oli sähköistyksen ja kylmäkonetekniikan kehittyminen. Seuraavassa poimintoja jääkauden ajoilta:
Jäiden nosto oli ollut kylällä kevättalven suurin talkootapahtuma. Kotikylälläni rata jakoi sopivasti porukat kahtia. Radan itäpuolisten maitotilallisten jäiden nostopaikkana oli joko Mustalampi tai Pielisjoki, talven jäätilanteesta riippuen. Maaliskuussa oli asiaan paneuduttu muutaman päivän ajan. Ajan saatossa ja ma- ja metsätalouden koneistuessa, oli kehitelty uusia tekniikkoja lähinnä jään leikuuseen, eli tuukkien tekoon.
Alkuaikoina oli sahaukseen käytetty justeeria, joka oli siihen aikaan tuttu metsätyökalu. Tarina kertoo, että kahden miehen justeerin käytössä oli jään alla olleella miehellä joskus ongelmia. Kuulemma ei henki tahtonut riittää monimetrisen sahauksen tekemiseen. Olihan siellä ollut kuitenkin yksi hyvä puoli eli lämpimämpää kuin yläsahurilla. Tämä toteutui loistavasti kovilla pakkasilla, suvikeleillä ei niinkään.
Myöhemmin olivat rinnakkaisina leikkausmuotoina kehittyneet traktorin ja moottorisahan käyttö. Serkkuni Lippo oli kehittänyt sahauslaitteen traktoriin. Ferkusonin nostolaitteeseen oli kiinnitetty pitkä lankku, jonka toisessa päässä oli ollut tukevarakenteinen kelkka ja siihen akseloitu sirkkelinterä. Kahdella hihnapyörällä ja hihnavedolla näiden välillä oli terä saatu pyörimään. Tällä oli vedetty pitkiä leikkauksia jäähän ja sitten lähes lankun kantaman verran myös poikkisahauksia. Leikkaus ei ollut ulottunut jään läpi. Leikelty jää ei olisi kestänyt enää harmaan pikkutraktorinkaan painoa.
Samoihin aikoihin oli käytetty myös moottorisahaa jään leikkaukseen. Sahan terä oli pitänyt viilata paljon ottavammaksi (= paksumpi lastu) kuin puuta sahatessa. Sahaus ei saanut ulottua jään läpi, koska sahan tehot eivät silloin riittäneet terän pyörittämiseen vesittyneessä railossa. Terä ei ollut tarvinnut teräketjuöljyllä voitelua, vaan terän lämmön sulattama pieni kosteus oli ollut vanhin voitehista. Tuukat oli sitten helppo irroitella toisistaan rautakangella kopauttamalla.
Pienenä ihmettelin monta kertaa, miksi yhdessä meidän rautakangessa oli yläpää taivutettu renkaaksi. Nyt se selvisi, kankea oli käytetty jäiden erottelussa ja renkaassa oli nuora, jolla syvään veteen luiskahtanut kanki saatiin pelastettua. Kun kerroin olettamukseni, veljeni Terho totesi tämän olevan totta. Isäukko oli käynyt Ryynäsen Topi-vainaan pajalla lenkin teettämässä. Missähän se lenkkikanki nykyisin on?
Pertti Sormunen
28.9.2025