Lehtori Hilja Laksonen astelee luokkaan lyhyin askelin selkä suorana. Kun hän on istuutunut opettajan pöydän taakse, valmiusasemissa seisonut järjestäjä kastaa kynän mustepullossa, ojentaa sen lehtorille ja näyttää kirjastaan päivän läksyn. Kun opettaja on kirjoittanut oikeassa kohdassa valmiina avoimena olleeseen päiväkirjaan tarpeelliset tiedot, pyyhkii järjestäjä imupaperilla liian musteen kirjoituksesta, sulkee päiväkirjan, laittaa mustekynän pöydässä olevaan kouruun, sulkee mustepullon, ottaa kirjat ja poistuu rauhallisesti paikalleen.
Lehtori on nostanut päänsä ja tarkastellut luokan tyttöjä. Vielä hän ei ole puhunut mitään. Tytöt ovat istuneet paikoillaan hiljaa ja liikkumatta odottaen, kenen kohdalla kotkankatse pysähtyy. Se tietää sitä, että tässä tytössä on jotain vialla. Onko hän ehkä liian kalpea, ei ole ulkoillut tarpeeksi tai on syönyt huonosti, tai jotain muuta.
– Riitta ja Ritva, tulkaas tänne luokan eteen.
Siskokset nousevat ja menevät luokan eteen seisomaan vierekkäin. Laksosen tunneilla ei saa jäädä kyselemään, vaan käskyjä on toteltava heti, mutta ei myöskään saa hoppuilla, vaan kaiken on tapahduttava rauhallisesti.
– Mikä näissä tytöissä on vialla?
Luokan tytöt yrittävät arvailla. Joku ehkä arvaakin, mutta ei tohdi sanoa, että vika on varmaan siinä, että tytöillä on päällään siniset samettimekot.
– Juhlapuku ei ole koulupuku, julistaa lehtori viimein.
Tytöistä vanhempi, Riitta, yrittää selittää, että mekot on saatu kirjakaupan neidiltä, joka kustantaa heidän koulunkäyntinsä. Heidän isänsä on kuollut. Mekot ovat jäämässä pieniksi eikä juhlia ole tiedossa, niin äiti oli käskenyt laittaa ne kouluun päälle.
Kyllä lehtori on tietoinen tilanteesta, mutta eivät selitykset auta. Tyttöjen on lähdettävä keskellä koulupäivää vaihtamaan vaatteet. Itkien he poistuvat luokasta. Edessä on muutaman kilometrin matka kävellen kotiin ja takaisin.
Ja me tytöt varmaan muistamme aina, että juhlavaate ei ole koulu- eikä myöskään työvaate!
Vaikka tästä tapauksesta voisi toisin päätellä, oli Hilja Laksonen pidetty opettaja, vaikka hänen opettamissaan aineissa, maantiedossa ja luonnonhistoriassa, ei oikein hyvin edistytty. Tunneista meni iso osa esimerkiksi peräkkäin ympyrässä kävelemiseen, jolloin lehtori puuttui, jos joku käveli liian pitkin askelin tai muuten hänen mielestään rumasti. Makkarasukista ei pojat tykkää, oli yksi hänen sanonnoistaan, myös Mies se tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjän naurajasta. Hiljan opit ovat jääneet ikuisesti mieleen, myös se, että hyvin tehty työ on aina arvokasta olipa se sitten mitä tahansa. Kun hän jäi eläkkeelle, oppilaiden tekemä kunniakuja ulottui poikalyseolta kirkon ohi tyttölyseolle saakka. Taisi siinä monen tytön ja pojan silmä silloin ”hikoilla”.
Aino Tapaninen