Heinäkuun lopulla vuonna 1953 Maria-mummo kuoli. Heinänteko oli loppunut ja heinätkin olivat jo ladossa. Heinänteko aina pitkistyi, kun isä lopuksi vielä niitti viikatteella laitumet.
Aamulla isä oli lähtenyt kaupunkiin kaunis tummanruskea puku
yllään. Me pidimme sellaista vähän vapaampaa päivää, kun hän oli poissa.
Teimme jostain vanukasjauheesta vanukasta ja muuta pientä herkkua. Isä ei
tälläisistä välittänyt ja piti niiden valmistusta ajan hukkaantumisena. Tämäkin
päivä oli meille tälläinen helpotuspäivä. Vesalla minulle ja äidille, ei mummo
niihin osallistunut, vaan oli kammarissaan. Kävi vain syömässä ja kahvilla sekä
vessassa.
Aamupäivän olin pihassa ja syömisen jälkeen keitimme heti
kahvit. Emme me Vesan kanssa sitä juoneet, söimme pullapalan ja jotain
sellaista.
Suunnittelin mennä vesuroimaan ojanvarsipajuja ison ojan
takaa läheltä Muljun rajaa. Sinne sitten lähdinkin. Mummo ei ollut tullut vielä
kahville. Äiti oli kyllä hänelle sanonut, mutta hän oli ulkona. Hän tuli ulkoa
hätäisesti, keppikään ei jäänyt ulko-oven pieleen, johon hän sen tavallisesti
jätti. Hän meni puusta tehdyn kepin kanssa kammariinsa. Äiti huutelee tulemaan
kahville. Mummo ei siihen vastaa, ehkä huitaisee kädellään ja puhuu jostain
pörinästä, joka tulee Maijan päälle. Äiti odottaa kahville. Kun häntä ei kuulu,
äiti menee katsomaan ja kysymään, että eikö hän tulisi. Mummo istuu
kiikkutuolissa ja korisee sekä pissi valuu alle. Äiti säikähti, kun tuolikin
heilui kovasti.
Olin juuri päässyt perille. Ruokakello alkoi soida rajusti.
Meillä oli vanha separaattorin kuulan ulkokuori ruokakellona. Sitä hakkaamalla
metallinkappaleella ääni kuului hyvin ja kauaksikin. Lähdin ihmeissäni
juoksujalkaa takaisin.
Äiti tuli rappusilla vastaan ja kertoi, että mummolle on
sattunut jotakin. Hän totesi mummon kuolleeksi. En muista kävinkö mummoa
katsomassa ja miten saatiin pois kiikkutuolista olihan hän melkoisen lihava.
Isä ei siis ollut kotona. Olimme ihmeissämme ja peloissamme.
Sitten äiti kehotti minua menemään Muljuun. Heidän yläkerrassa asui eräs
vanhempi ihminen. Annikki sanoi, että hänen nimensä oli Karoliina Miettinen.
Kuljin hänen kanssaan kirkkomatkoja. Tarkoitus oli pyytää häntä pesemään mummoa
ja laittamaan niin kuin kuolleet laitetaan.
Hän lähti mukaani. Mummo oli usein puhunut ja näyttänyt
varaamansa vaatteet, joihin hänet täytyi pukea kuoltua. Siihen aikaan vanhoilla
ihmisillä oli sellainen tapa varustautua.
Niihin mummo puettiin. Olin mielestäni osan aikaa katsomassa,
kun täti pesi mummoa. En pelännyt, olin vain ihmeissäni.
Aloimme odotella isää kotiin. Ei tullut ensimmäisessä
autossa, vaan tuli vasta puolikuuden autossa. Istuimme tuvassa kukin omalla
paikallaan, kun hän tuli sisään. Olimme hyvin totisia. Isä katsoi meitä vähän
ihmeissään. Sitten äiti sanoi: - Sinun poissa ollessasi on mummo lähtenyt...
Isä oli vähän aikaa hiljaa ja sitten sanoi, että olisi
pitänyt antaa nitro. Äiti ei varmasti sitä ajatellut. Olisiko edes löytänyt
lääkkeitä mummon laatikoista. Tuskin olisi saanut annettuakaan. Olisiko edes
auttanut. Miettiköhän äiti sitä asiaa myöhemmin. En tiedä. Ei ainakaan
milloinkaan puhunut siitä.
Nyt mielelläni puhuisin Vesan kanssa, jos voisin. Vesa oli
pihassa tapahtumien aikana.
Kammarin ovi oli auki. Aukaisiko isä sen silloin. Isä meni
isoon aittaan, sanoimme siten vanhaa riihtä järjestämään mummolle paikkaa ennen
arkkuun panemista.
Pulkonkosken uutta koulua silloin rakennettiin. Saukkosen
Olavi, äidin puolen serkkuni, oli siellä sähkötöissä. Hän oli käynyt kysymässä,
että voisiko olla meillä aitassa yötä. Eihän vielä yhtään yötä ollut. Olli tuli
silloin siihen. Ollin kanssa isä kantoi mummon sinne lautoille aittaan.
Seuraavana päivänä isä kävi kirkolla lääkäri Taskisen
puheilla ja sai kuolintodistuksen. Isä osti myös mustan arkun. Ehkä hän sai sen
mukaansa Maaningalta. Oskari kävi myös pappilassa. Ilmoitti mummon kuolleen ja
sopi samalla hautajaispäivän. Se oli elokuun 7 päivä. Samana päivänä haudattiin tämä Osakari vuonna
1983. Seitsemäs päivä oli myös, kun Vesa haudattiin 1997 marraskuussa.
Isä kirjoitti kirjeet sukulaisille. Hautajaiskutsut
muutamille lähinaapureille. Hän kävi myös Haatalassa asuvalle kupparimummolle
kertomassa kuolemasta ja pyysi häntä töihin tekemään hautajaisruokia sekä
hautajaispäiväksi kahvin ja ruuanlaittoon. Hän tuli jo meille muutamaa päivää
ennen.
Kivikallion Hilja-täti, Maria-mummon nuorin sisko, tuli
aikaisemmin tekemään täytekakkuja. Hän poimi niihin koristeeksi mustia
viinimarjoja. Kyselin, että miksei punaisia hän ota. Hän vain sanoi, että sinun
häihin koristellaan punaisilla. Ymmärsin siten, että mustat sopivat paremmin
surujuhlaan.
Edellisenä iltana viimeisellä autolla tulivat Urho-setä
Hilja-tätineen siis vaimonsa kanssa.
Martta-täti oli tullut vähän aikaisemmin. Kun Martta-täti
tuli , muistan kuinka olisi jokin taakka
pudonnut pois ja olin sittenkin
turvassa. Tuli sellainen tunne, että kyllä tästä selvitään.
Äiti oli pessyt ja silittänyt kaikki mahdolliset liinat ja lakanoita lisäksi laitettiin. Urho-sedän Hilja katseli liinoja ja tuhahti ” tuollaisia tilkkuja”. Minusta tuntui pahalta, ehkä äidistäkin, vaikka ei mitään sanonut.
Oli meillä 4--6 yövierasta.
Tuli hautajaisaamu. Kaikki laitettiin valmiiksi.
Kuorma-autolla menimme kirkolle. En muista oliko arkku samassa autossa,
todennäköisesti. Hautajaisvieraat tulivat ensin meille.
Ensimmäiseksi tuli naapurista Santeri Räbinän äiti täysin
mustissaan. Hän oli ortodoksi. Hän kertoi valittelunsa salmin murteella ja
istahti penkille hartaana. Kivikallion Hilja-täti kertoi myöhemmin, että tämän
mummon tulo toi hartauden ja hautajaistunnelman sekä rauhoitti meitä. Toisetkin
vieraat tulivat.
Kun vieraat olivat koolla nostettiin arkku aitasta
hevosrattaille, joilla vietiin tienvarteen. Heikkosen Toivon rouva, opettaja,
aloitti ja kehotti laulamaan ---Niin kuin muuttolintusen tie..., kun arkku
kulki asuinrakennuksen edestä. Kävelimme maantien varteen kuorma-autoon. Sitä
ajoi Rutosen Alvi. Matkasta en muista muuta kuin että lossilla ja lähettyvillä
ihmettelin, että kumma, kun ihmiset tekevät heinää, vaikka on sunnuntai. Eihän
mikään sunnuntai ollut vaan arkipäivä, minusta vain tuntui sunnuntailta. Itse
siunaustapahtumasta en muista mitään enkä haudaltakaan.
Ruoka oli valmista, kun tulimme takaisin. Oli maksalaatikkoa, jossa oli rusinoita, se oli tiivistä ja maistui makealta. En ollut sen makuiseen tottunut. Oli hassua, että maksalaatikko oli sellaista.
Vieraita oli ainakin Montosen Aune ja Martti. Aunen eloisia
ruskeita silmiä Hilja-täti ihaili.
Olin merkannut
puoliverhot. Niitä Martti katseli ja sanoi, että Maija on tehnyt.
Kupparimummo sanoi ”kyllä pojat kaiken tietää”.
Martta-täti olisi halunnut ottaa minut mukaan, mutta isä ei
antanut, että ei kaikki voi yhtä aikaa lähteä.
Olin tuolloin neljätoistavuotias. Mietin nyt jälkeen päin mielialaani. Olin varmaan jännittynyt, mutta en kauhean peloissani, kaikki oli niin uutta erikoista. Aino oli varmaan hyvin peloissaan arkana ihmisenä. Vesan kanssa en näistä tapahtumista harmillista kyllä koskaan puhunut.
Muistan tapahtumat selvästi. Mummon tulon sisälle keppeineen.
Hän käveli kepin kanssa elämänsä loppuun asti. Puki päällensä. Mitä ajatteli,
miten yksinäinen oli. Minua hän ajatteli, kun vielä viime kävelyllään hätäili
minusta.
2022
Millainen haju suru olisi? Voiko haju olla musta.
Mikä väri se olisi? Mustako?
Mikä kasvi ? Valkoinen lilja. Millainen maisema? Hiljainen.
Mikä mauste? Kardemumma. Mikä kulkuväline? Hevonen ja kärryt.
Mikä musiikki? Urkumusiikki.
Millainen vaate? Musta juhlava. Mikä eläin ? Hevonen
vetämässä kärryjä.
Millainen puu? Kuusi.