Kirpeä pakkaspäivä, tammikuun 25. ja keskiviikko.
Poikkeuksellisesti koulu päättyy jo puolilta päivin. On myös äidin syntymäpäivä. Yhdessä lähdemme
kauppatorille ostamaan perinteisen viipurinrinkelin. Äidille se maistuu, mutta
minulle ei. En ole koskaan oppinut nauttimaan sen mausta. Minusta tavallinen
pulla on makoisampaa.
Iltapäivä kuluu rattoisasti pakkasesta piittaamatta, sillä
katsottavaa ja ihmeteltävää riittää. Kaupungintalon puoleisessa päässä
Puijonkadun puolella romaanimiehet kauppaavat hevosiaan. Miksiköhän he aukovat
niiden turvat ja esittelevät hampaiden kunnon jokaiselle ostajaehdokkaalle
ihmettelen ääneen. Äiti kertoo hampaiden näyttävän hevosen kunnon ja iän.
Minusta se on hassua. Onkohan ihmisten suhteen sama juttu. Varmaankin, mietin
mielessäni.
Siirrymme vähän matkan päähän katsomaan suksikauppiaiden
telineitä. Heillä on monipuolinen valikoima erilaisia hiihtimiä. Äiti tutkii
niitä huolellisesti. Lopulta hän löytää mieleisensä ja tiedustelee hintaa.
Sitten hän pyytää kauppiasta laittamaan yhden parin syrjään veljelleni
Hannulle, jotta tämä voisi tulla katsomaan niitä . Taisi olla tuttu kauppias,
kun suostui.
Jatkamme matkaa kierrellen telttojen ja pöytien välissä.
Ilmapallot pyöriskelevät yläilmoissa ja savikukkojen myyjät viheltelevät
ihmisille kuin kutsuen heitä kaupantekoon. Helppoheikkien huutelu kaikuu kaiken
tuon keskellä heidän kaupatessaan erilaisia paperituotteita ja samaan kuoroon
liittyvät rukkasten ja karvalakkien myyjät. Pakkashöyry vain leijailee kansan yllä
piittaamatta melusta ja hyörinästä.
Kauppahallin Haapaniemenkadun puoleisen päädyn edustalle on
ilmestynyt isohko teltta, johon näyttää aikuisilla olevan tunkua. Ehdotan
äidille, että mekin menisimme sinne. Ei kuulemma ole sopiva paikka
pikkutytölle, piti olla täysi-ikäinen. Myöhemmin saan tietää siellä olleen
striptease-esityksiä, siis sopimattomia alaikäiselle (!). Niinpä menemme
kauppahalliin, tuttuun lihakauppaan hakemaan leikkeleiden jämiä koirallemme
Ripelle.
Tuosta kaikesta on kulunut kymmeniä vuosia. Eilen olin
kauppatorin 200-vuotisjuhlissa ja kiertelin myyntikojujen välissä väkijoukon
seassa. Paljon on torilla muutoksia tehty minunkin elinaikanani, mutta tunnelma
on samanlainen kuin ennen, välitön ja lämmin. Torilla ihminen kohtaa toisen ihmisen
samanarvoisena. Puhe sujuu ja vitsi lentää. Onhan Kuopion tori ”mualiman napa”.
Marjut Kekäle