Hanna kantaa keveän matkalaukun autoon. Puolessa tunnissa sen sisältö on pakattuna. Sen jälkeen kun hän on päättänyt lähteä, vielä kerran.
Luonto tuhlailee vehreyttään vaaleana ja runsaana,
juhannukseen on vielä muutamia viikkoja. On kesän hienoin aika: odotusta, kypsymistä
täyteen vihreyteen. Hanna tarkistaa
vielä auton polttoainemittarin lukeman ja käynnistää auton; ajoaika on yli viisi tuntia. Liikenteen virta on tänään sujuvaa, ja matkareittikin tuttu. Vuosien kuluessa matkatavarat on sullottu autoon kiireessä;
työpäivän jälkeen, myöhään illalla,
aikaisin aamulla, kaikkina vuodenaikoina. Toistot
ovat muuttuneet
rutiineiksi. Luonto ja sään eri ilmiöt
ovat tuoneet matkoihin omat mausteensa, sekä myönteisesti että kielteisesti. Hanna hymähtää. Tänään sää on kesäinen, ja ajoaikaa on
riittävästi. Aikaa myös muistoihin.
Tultuaan satamaan lähtevien autojen jonoon Hanna vilkaisee viereiseen jonoon ja muistaa. Tänään
sieltä ei kukaan avaa ikkunaa ja huuda ”hei, oletko huomannut, eturenkaasi on
vajaa, vuotaako se”. Tuo tapahtui iltalaivaan mennessä kymmenen vuotta sitten. Sen yön Hanna hytissään valvoi. Aamulla, ennen
satamaan saapumista ystävälliset ihmiset vaihtoivat mukana
olleen vararenkaan paikalleen laivan autokannella, ja Hanna sai iloiset
vilkutukset matkaevääksi, kun matka jatkui.
Silloin hän tunsi olevansa ruotsalaisittain ”lyckans ost”.
Aamulla matka jatkuu laivalta, tälläkin kertaa, vaikka nukunta hytissä on
ollut katkeilevaa. Aikainen aamupuuro ja kananmuna vahvistavat Hannan täyteen
virtaa; edessä on ulosajo suuren kaupungin satamasta ja kaupungista, monien liittymien kautta
moottoritielle.
Hanna muistaa ensimmäisen matkansa, johon oli varautunut
vain ystävän neuvoilla. Karttaakaan ei
ollut, ja matka tuntui suorastaan uhkarohkealta mutta samalla haastavalta ja
kiehtovaltakin. Osa matkasta kulki
mutkaisia teitä läpi jalolehtipuumetsien, joiden läpi auringon valo kimmelsi ja
hehkui – hänen kauneudenkaipuinen mielensä eli juhlahetkiään uskalluksen, vapauden ja onnistumisen tunteita
hykertäen.
Sen jälkeen Hanna on käyttänyt moottoriteitä, tuttuja reittejä. Hän jäsentää muistojaan ohikiitäviin maisemiin ja paikkoihin; odottaa,
nauttii ja antaa kunkin muiston
vuorollaan täyttää vastaanottavan mielensä. Hanna rakastaa näitä niittyjä, metsiä,
kallioita, järviä, kuin kotiaan. Jossain seisoo yksin se sama suurensuuri puu
ja peilaa itseään maisemassa, jossain on tuttu näkymä merelle, jossain kyltti
vanhaan luostariin. Tuolla pilkottaa se sinivuokkojen ympäröimä
valkoinen kappeli, metsä oli aina valkeanaan vuokkoja
toukokuussa. Pitkä matka lähenee määränpäätään; tutut kyltit! Hanna liikuttuu kuten joka kerta; tuossa
erkanee tutun lenkkipolun pää.
Hitaasti katse liukuu taloissa, puutarhoiden yli, kauemmas.
Hanna istuu hetken autossa.
Pihassa tervehtivät tutut, uljaat pilarikatajat tummanvihreinä vartijoina.
Omenapuut ovat täynnä valkoisia kukkia ja syreeni tuoksuu.
Pirjo Willman
2025