Se päivä oli kirottu, kun minut tuotiin tähän viheliäiseen maahan. Ja kaksin verroin kirotumpi oli se päivä, kun minut naitettiin suuriruhtinas Pietarille. Tuolle oudolle miehenkuvatukselle. Mutta minä käänsin kaiken tuon kurjuuden voitokseni, vähitellen, mutta päättäväisesti.
Oli minulla miehiä, tosimiehiä, jotka palvoivat minua naisena, hallitsijana, viisaana ystävänä ja kumppanina. Heiltä sain kaikki lapsenikin.
En tiedä, olisiko minusta, saksalaisesta pikkuprinsessasta, tullut yhtä lukenutta ja sivistynyttä naista jossain muualla kuin Venäjällä, jonka köyhyys ja kurjuus ja karkeat tavat saivat minut katsomaan länteen ja solmimaan elinikäisiä suhteita valistusajan Eurooppaan. Ahmin nälkäisenä eurooppalaista tiedettä ja kulttuuria. Hankin parhaita eurooppalaisia taideteoksia pönkittämään Venäjän hovin arvovaltaa ja mainetta. Kutsuin huippuarkkitehtejä suunnittelemaan huikaisevan kauniita palatseja, joissa sain viettää pitkän rikkaan elämäni rakkaitteni ja vihamiesteni ympäröimänä, enimmäkseen kuitenkin kovin yksin. Tämä nälkä nieli valtion varoja suunnattomasti, mutta oli sen arvoista.
Keisarinnan kruunu oli raskas kantaa, niin painavine jalokivineen kuin tuomansa vastuun ja huolien vuoksi. Vallanhimon ja juonittelujen keskellä kummitteli aina pelko joutumisesta Pähkinälinnaan. Aina täytyi olla nopeampi kuin vihamiehet.
Halusin laajentaa Venäjän imperiumia entisestään. Lähetin sotajoukkoni etelään ja länteen. Krimin niemimaan omistus ja halu hallita Balkanin ja Mustanmeren alueita johti sotaan Osmanien valtakunnan kanssa. Venäjän keisarikunnan laivasto tuhosi koko Osmanien laivaston ja Venäjä valtasi Krimin niemimaan. Yritykseni venäläistää Ukrainaa epäonnistui. Lähetin joukkoja myös Kaukasukselle Georgiaan. Yhtä aikaa Turkin sodan kanssa jouduin sotaan myös serkkuni, Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n kanssa. Siitä sodasta emme hyötyneet, mutta eurooppalaisten valtioiden kanssa sain neuvoteltua suuria alueita Puolasta ja Liettuasta. Jatkuvat sodat olivat rasittavia ja kalliita. Kaukana idässä liitin Venäjän valtakuntaan Alaskan siirtomaa-alueen.
Nyt, kun katselen täältä pilven päältä, näen, että sodankäynti on tänä päivänä nopeampaa ja tuhoisampaa kuin minun aikanani. Tieto leviää salamoiden tavoin, valheet vielä nopeammin kuin totuus. Sotajoukot vyöryvät paikasta toiseen jättäen jälkeensä täydellistä tuhoa. Pahemmin kuin minun ratsumieheni aikoinaan. Sodankäynti nielee kaikki kansan rahat. Käsittämätön vallanhimo vain paisuu, eikä mikään enää riitä. Eikö ihminen ikinä opi?
Riitta
Kärkkäinen
22.2.22
Katariina Suuri 22.02.2022
Takaisin tarinoihin