Kävelen usein vanhaa metsätietä lapsuudenkotini maisemissa.
Muistan ihmetelleeni isoja, vahvarunkoisia koivuja ja
valtavia kiviraunioita tien varrella. Näin ensimmäisen kerran ketun juoksevan
kiviraunion ohi.
Vanha kärripolku on
muuttunut metsäautotieksi, isot sammaloituneet kivet tien varrella muistuttavat
edelleenkin edellisten sukupolvien raskaasta työstä.
Tien varsilla kasvaa
yhä mesimarjoja, ahomansikoita, saniaisia, metsäorvokkeja, leinikkejä. Kuuset
humisevat ja koivut tuoksuvat. Joskus hirvi tuijottaa ojan pientareella ja
metso pyrähtää lentoon puiden siimeksessä.
Vanha kallio tien läheisyydessä
kätkee muistoja entisaikojen asukkaista. Kuuset, vanhat näreet kohoavat kohti
taivasta. Kallion jäkälä hohtaa auringossa vihreän ja harmaan eri sävyissä.
Kesällä ihailen puron
varren isoja rentukkamättäitä, myöhemmin kanervat kallion kupeessa kertovat tulevasta
syksystä.
Hirvien ohella ilvekset
viihtyvät metsässämme ja hätyyttelevät jäniksiä. Tänä syksynä puolukan poiminta
jäi kesken, kun isot karhun jäljet hiekkatiellä pelästyttivät. Myös pantasusi liikkui
lähistöllä muutama vuosi sitten.
Talvisaikaan tiellä isot
ja pienet eläinten jäljet kertovat, kuinka metsä elää, olipa kesä tai talvi,
kevät tai syksy.
Metsä antaa elämyksiä,
iloa, monenlaista korvaamatonta hyvää oloa.
Kunpa sen rauhaa ei
mikään uusi tekniikan ”villitys” tärvelisi!
Arja Tikkanen