Kävelen usein vanhaa metsätietä lapsuudenkotini maisemissa.
Muistan ihmetelleeni isoja, vahvarunkoisia koivuja ja
valtavia kiviraunioita tien varrella. Näin ensimmäisen kerran ketun juoksevan
kiviraunion ohi.
Vanha kärripolku on muuttunut metsäautotieksi, isot
sammaloituneet kivet tien varrella muistuttavat edelleenkin edellisten
sukupolvien raskaasta työstä.
Tien varsilla kasvaa yhä mesimarjoja, ahomansikoita, saniaisia,
metsäorvokkeja, leinikkejä. Kuuset humisevat ja koivut tuoksuvat. Joskus hirvi tuijottaa
ojan pientareella ja metso pyrähtää lentoon puiden siimeksessä.
Vanha kallio tien läheisyydessä kätkee muistoja
entisaikojen asukkaista. Kuuset, vanhat näreet kohoavat kohti taivasta. Kallion
jäkälä hohtaa auringossa vihreän ja harmaan eri sävyissä.
Kesällä ihailen puron varren isoja rentukkamättäitä,
myöhemmin kanervat kallion kupeessa kertovat tulevasta syksystä.
Hirvien ohella ilvekset viihtyvät metsässämme ja
hätyyttelevät jäniksiä. Tänä syksynä puolukan poiminta jäi kesken, kun isot
karhun jäljet hiekkatiellä pelästyttivät. Myös pantasusi liikkui lähistöllä
muutama vuosi sitten.
Talvisaikaan tiellä isot ja pienet eläinten jäljet kertovat,
kuinka metsä elää, olipa kesä tai talvi, kevät tai syksy.
Metsä antaa elämyksiä, iloa, monenlaista korvaamatonta hyvää
oloa.
Kunpa sen rauhaa ei mikään uusi tekniikan ”villitys”
tärvelisi!
Arja Tikkanen