Mikä naurattaa mikä itkettää? Tässäpä tuumailua kerrakseen. Sehän on päivittäin vaihtelevaa eli mielialasta johtuvaa. Tänään ajatukseni saavat kyyneleet silmiini että hymyn huulilleni. Ilta antaa vastauksen siihen kumpi on tänään voitolla.
Herättyäni varhaiseen aamuun ja kahvin juotuani luen päivän lehdet ja tietysti mitä televisiosta tulee. Nyt mielialani menee murheen puolelle. Kiukustun. Miksi suurella osalla ohjelmia on vieraskielinen nimi? Eikö enää kelpaa oma kielemme. Vai pitääkö siinäkin hienostella. Jos tätä paljon muissakin yhteyksissä jatkuu, niin kohta katoaa rakas oma kielemme ja se tuntuu järkyttävältä.
Ei ole luonteeni mukaista vaipua murheen aallokkoon ja alan muistella menneitä hauskuuksia. Niitä riittää lapsuudesta ja nuoruudesta paljonkin sekä urheilusta että muustakin.
Isäni oli innokas urheilija monessakin lajissa ja niin hän halusi tyttäristään samankaltaisia, Neljästä tyttärestä kolme seurasi isän toiveita ja heistä jokaisesta tuli maaotteluedustaja. Kilpailumatkoilta muistuu mieleeni monta hauskaa tarinaa.
Isä ei meitä tyttäriään opettanut suunnistamaan niin kuin kylän pojat opetti. Hän laittoi meidät jokaisen metsään kylmiltään. Muistan vieläkin ensimmäisen kilpailuni kuinka itkin noin kymmenen vanhana korkean mäen laella ja miten siinä karttaa tutkiessani opinkin joitakin karttamerkkejä. Maalissa järjestäjät miettivät etsintää, mutta isäni sanoi: ”Kyllä se sieltä tulee.” Tulihan se noin neljän tunnin kuluttua radan kiertäneenä. Isä heti kysyi: ”Lähdetkö ensi sunnuntaina?” Siitä alkoi urani suunnistajana kuin hiihtäjänäkin ja johti elämäni Savoon. Suomenhiihtoliiton nuorten valmennusleirillä tapasin mieheni ja nyt Kuopiossa yksin elän mieheni siirryttyä helmikuussa toiseen olotilaan. Iloitsen jälkeläisistäni.
Iidan ollessa noin kolmevuotias oli lehmiä pellolla ja sanoin hänelle niistä tulevan maitoa. Iida totesi:” Mummo on hölmö, kun ei tiedä, että maito tulee purkista.”
Annin tullessa päiväkodista hän kertoo olevansa prinsessa. Minäkin sanon olevani prinsessa johon Anni vastaa:” Et sinä ole, kun sinulla ei ole kluunua ja et ole kaunis.”
Lapsuudessani kerrottiin kuinka naapurikylän neito tuli lomalle kotiinsa Helsingistä oltuaan siellä noin vuoden verran. Häntä vastaan tuli kotikylässään naapurin mies. Neito kysyy mieheltä: ”Tiedättekö minkä katun varrella asuu se ja se henkilö?” Mieheltä pääsee voimakas kirosana ja sitten ”Jos et kotiisi osa, niin johan on ja (taas kirosana).” Niin sitä kaupungissa silloinkin sivistyi.
Näitä muistellessa mielialani kohentui huomattavasti ja nyt naurattaa ja lopuksi päätelmään: ”Niin sitä on ennenkin osattu”
Reetta
Väänänen
Syksy
2022