Ihailin Sinua lapsena suunnattomasti ja ihailen yhä. Ei
minulla ollut minkäänlaista hajua siitä, mikä Sinun tarkoituksesi tai tehtäväsi
oli. Olit vain niin ihmeen kaunis ja ihana enkä ollut kenelläkään nähnyt
kaltaistasi. Tuollaisen minäkin tahtoisin, sanoin äidille lukemattomia
kertoja. Hän vain nyökytteli päätään ja
hymyili arvoituksellisesti. Mitähän hän sillä tarkoitti? Vähitellen unohdin
koko asian, kun tielleni sattui uusia ihastuksen aiheita.
Sitten eräänä päivänä jotain arvaamatonta tapahtui.
Äiti oli mennyt aamuvarhaisella seuraamaan huutokauppaa
Elli-musterin pihassa tämän muuttaessa Valkeisenlammen kupeessa olevaan
Rouvasväen vanhainkotiin. Tädin oli sen vuoksi luovuttava osasta tavaroitaan
uuden asunnon pienuuden vuoksi. Niinpä äidillä oli tuomisenaan kauniin punainen
ruusupuinen ompelupöytä ja kruununa sen päällä olit Sinä! Oi, sitä onnen
tunnetta kuullessani molempien olevan minulle!
Sinua katsellessa tuntuu kuin matkaisi meren pohjaan. Siellä
syvällä leijuvat orkideat, joiden kukinnot ovat juuri avautuneet, mutta tuoksu
ei salpaa hengitystä kuten maan pinnalla. Näkymä on mystinen ja samalla
todellinen. Kun sivelen pintaasi, tunnen kämmenissäni veden viileyden ja
pintasi sileyden. Pidän huolta siitä, että säännöllisesti puhdistan ulkoasusi,
ettet näyttäisi unohdetulta.
Yhdessä olemme muuttaneet paikasta toiseen ruusupuinen
mukanamme, mutta aina olemme selvinneet säröittä. Aika kuitenkin kiitää omalla
vauhdillaan, joten ajattelin hankkivani Sinulle kaverin kerran antikvariaattiin
eksyessäni. Siellä näin myynnissä Sinua hieman isomman sukulaisesi – ei niin
kaunista kuin Sinä, mutta muuten hyvännäköinen. Tuonpa hankin seuraksesi,
tuumin ja niin tein. Siinä te nyt oleskelette rinnakkain ikkunalaudalla. Ikää
teillä molemmilla lienee arvaamaton määrä ja arvoanne en osaa arvata. Kaksin
kuitenkin kaunihimpi, joten antakaa ikkunasta loistavan valon valaista teitä
vielä vuosia minusta välittämättä. Varmaan moni vielä ihmettelee ja kysyy,
mihin teitä tarvitaan - eli mikä lie?
Marjut Kekäle