Katkelmia Mirkun tarinasta
Rakkaat Ritva-sisareni jälkeläiset!
Elätte elämänne kiireisiä vuosia, ruuhkavuosia. Minä puolestani vietän juuri 75 vuotta täytettyäni eläkeläiselämää mökkeillen, työelämän kiireistä rauhoittuen. Usein jään nojatuolini syliin istumaan ja muistelemaan elämääni. Kuinka nopeasti se onkaan vilahtanut arjen ja työn virtaan, kuinka monenlaisia suunniteltuja ja aivan äkkinäisiä käänteitä siihen onkaan mahtunut ja kuinka se hiljalleen on muokannut minut tällaiseksi kuin nyt olen.
Te olette minun läheisimpiäni, rakkaimpiani, teille haluan kertoa elämästäni, saada elämäni näkyväksi. Parhaillaan maapallolla vallitsevan covid-19-pandemian aikana olen surukseni voinut tavata teitä vain satunnaisesti – eikä pandemian loppumisesta ole vielä mitään varmuutta. Siksi päätin kirjoittaa tämän kirjeen ja sen liitteenä olevan elämäntarinani, jotta halutessanne voitte kurkistaa sukunne tapahtumiin kymmenien vuosien taakse.
Kun Ritvan tytär Henna oli kymmenvuotias, vein hänet juhlamatkalle Turkuun viikonlopuksi. Hän oli matkasta riemuissaan ja nautti erityisesti Turun linna-käynnistä ja linnan salakäytäväkierroksesta. Hän oli lapsena kiinnostunut historiasta ja perheensä ja sukunsa aiemmista vaiheista. Toivottavasti Turun linna on edelleen paikallaan Aurajoen suulla ja teilläkin kaikilla on joskus mahdollisuus siihen tutustua – ja saada sama kokemus meidän suomalaisten menneistä sukupolvista ja niiden työstä, yhteys vuosisatojen taakse.
Minä arvostan perinteen, historian ja sukutarinoidentuntemusta. Tärkeitä arvoja minulle ovat myös jokaisen ihmisen yksilöllisyyden kunnioittaminen ja itsensä jatkuva kehittäminen. Olen kasvanut turvallisessa perheessä, vaikka perheemme ehdoton tukiranka, isäni, kuolikin ollessani 12-vuotias. Koko elämäni ajan Euroopassa on eletty pääsääntöisesti rauhan aikaa, joten olen saanut nauttia monipuolisesti hyvinvoinnista ja suotuisasta kehityksestä. Olen tehnyt menestyksekkään työurani tilitoimistoyrittäjänä Heinolan kaupungissa, joten liitän arvoihini myös keskinäisen luottamuksen sekä huolellisuuden ja tarkkuuden vaatimuksen.
Omaa oikeaa perhettähän minulle ei ollut suotu. Ensimmäinen ihastukseni oli keskikoulun luokkatoverini Ensio, mutta tiemme erkanivat jo ennen kuin kohtasivatkaan. Hänen lisäkseen olen rakastanut kolmea miestä, joista ensimmäinen oli isäni. Toinen oli koulutoverini Kasper kauppakoulusta valmistuttuani ja kolmas vihitty mieheni Seppo. He ovat kaikki olleet minua arvostavia ja, kukin omalla tavallaan, kunnollisia miehiä. Minulla on edelleen hyviä muistoja heistä kaikista, vaikka sekaan on työntynyt myös tummempia ja ahdistavampiakin kokemuksia.
Kasperia rakastan edelleen. Hän on elänyt opiskeluaikojen jälkeen Lahdessa vaimonsa ja kahden poikansa kanssa. Olen tavannut hänet viimeksi kaksitoista vuotta sitten. Odotan seuraavaa kohtaamistamme, viimeistämme ehkä. Toivottavasti se vielä toteutuu.
Mieheni kuoli kauan sitten ja sen jälkeen olen elänyt yhdessä koirani kanssa. Ensin minulla oli ruskea kääpiövillakoira Susy, ja nykyisin vaalean beesi dandydinmontin terrieri Aada seuraa minua kaikkialle. Iltaisin käymme yhdessä nukkumaan parisänkyyni. Aadalla on oma sijansa jalkopäässä, mutta toisinaan se työntyy viereeni peiton alle ja painaa kuononsa kainalooni.
Sydänlämpöisin terveisin
isotäti Mirkku (kirkonkirjoihin on raapustettu Mirjam)
Sirpa Suntioinen