Elämäni varrella olen tavannut
usean alan veteraaneja. Suvussanikin heitä on useita. Ihan lähisukuni
historiasta tämän kertomukseni laadin.
Isäni Lauri Hovi ent Ståhlberg
oli sotaveteraani elämänsä iltaan asti. Vehkalahden Sotaveteraanien lippua hän
kantoi marsseissa ja kunnianosoituksissa voimien uupumiseen saakka. Sodasta hän
meille lapsille kertoi sekä murheellisia että onnistuneesti päättyneitä
tapauksia.
Surullisin on kertomus
muuttokuorman tuonnista Loimolan kaupalta Joensuun lähelle. Sieltä johti kaksi
tietä Joensuuhun. Toisen auton kuljettaja sanoi isälleni:
”Lähdetään tätä tietä.” Isäni
vastasi:”Mene jos haluat, mutta minä ajan tuota toista.” Se reissu oli kaverin
viimeinen matka, sillä tie oli miinoitettu. Tämä painoi isäni mieltä ja hän
katui ettei voimakkaammin pyytänyt kaveriaan samalle tielle.
Hän toi myös viimeisen kuorman
Loimolasta. Kertoi kehoittaneensa tuomaan kaikki tarpeellisettavarat
lastattavaksi. Kuorman ollessa hyvin korkea ja lähdössä eteenpäin
eräs mummo tuli nyytteineen ja
ompelukoneineen pyydelleen itkien omaisuudelleen pääsyä vielä lastattavaksi. Isäni saikin mummon omaisuuden mahtumaan kuorman päälle.
Siellä ne onnistuneesti siirtyivät päätepysäkille. Liekö mummo ja omaisuus
koskaan kohdanneet.
Isäni oli myös urheilun
veteraani. Vielä yli 70 vuotta ylitettyään hän suunnistuksessa saavutti
sarjassaan SM kilpailussa hopeaa. Meitä lapsiaan odottaessa hän haaveili
urheilevasta pojasta. Ei tullut poikaa vaan neljä tyttöä. Neljännen tytön
syntyessä isältäni sodassa kysyttiin joko hän tietää uutisia. Tähän Lassi
vastasi:”Älä (voimasana) kerro kenellekään.” Myöhemmin hän sai olla ylpeä
tyttöjen saavutuksista, sillä kolme urheilevaa tyttöä edusti maatamme
maaotteluissa ja yksi oli myös hiihtoliiton nuorten valmenttavia. Se jonka
isäni kertoi ennen syntymää tulevan sukset jalassa. Yksi tytöistä ei
kiinnostunut urheilemisesta, vaan hänen harrastuksena oli piirtäminen ja
maalaaminen.
Jos huumorista ja tarinoiden
kertomisista voisi antaa veteraanin nimen, niin hänelle se kuuluisi. Lassin
tullessa kilpailuihin, niin heti hänet piiritti sankka joukko ja kohta
naurunremankka täytti tienoot.
Nyt minä yksi urheilut tyttö
vietän aikaa päivittäin mieheni luona palvelutalossa. Mikähän veteraani minä
olisin? Muistinsa menettänyt mieheni istuu pyörätuolissa. Hän on kadottanut
kävelemisen taidon. Terveenä ollessaan hän luki kaikki Kaukopartio kirjat ja
muisti tapahtumat. Vaikka muisti on kadonnut, niin hän elää puheessaan paljon
sodassa. Me olemme vanhuuden veteraaneja sodan kauhuja eläneitä.Eräänä aamuna
mentyäni mieheni luo oli sota käynnissä. Hän kertoi tehneensä urhean teon.
Tiedustelin mitä on tapahtunut. ”Et ikinä arvaa, minä ammuin Putinin avaruuteen
toiselle planeetalle.”
Reetta Väänänen