1957
Kuusivuotiaana
pääsin ensimmäistä kertaa matkustamaan Sotkamosta Kajaanin mummolaan ihan
yksikseni. Vuokatissa pitkänokkaiseen onnikkaan nousi kaksi hienoa
mustalaisnaista. Heillä oli kauniit vaatteet, silkkiä, samettia ja röyhelöitä.
Heillä oli paljon isoja kultakoruja korvissaan ja sormissaan. Arvelin heidän
olevan hyvin rikkaita. He juttelivat kovalla äänellä linja-autokuskin ja
rahastajan kanssa. Heitä ihaillessa matka hujahtikin ihan liian nopeasti.
Yhtäkkiä olinkin jo perillä Kajaanin linja-autoasemalla.
1968
Nivalassa,
Hilda-tädin naapurissa asui pienessä mökissä iso mustalaisperhe. Kesällä heidän
mökkinsä pihamaalle kerääntyi vanhoja henkilöautoja, joissa oli ruotsalaiset
rekisterikilvet. Lapsia juosta vilisti ympäriinsä ja hevosetkin olivat saaneet
uusia kavereita. Amerikan vieras, Violet-täti tuli tervehtimään Hilda-tätiään.
Violet ihastui ikihyväksi mustalaisiin perinneasuissaan. Hän ei ollut ikinä
missään nähnyt aitoja mustalaisia. ”Gypsies, gypsies” kaikui kuuluvasti, kun
Violet kiirehti kameransa kanssa mustalaisten pihalle. En tiedä, mikä oli yhteinen kieli, mutta pian
lauma nauravia lapsia ja muutama totinen, aikuinen nainen perinteisissä asuissaan
seisoi valokuvattavana. Tuo ulkomaalainen, outoa kieltä puhuva nainen
kukkamekossaan ja tukka tubeerattuna toi varmasti mukavaa vaihtelua ja
muisteltavaa vieraalle heimolle.
1979
Teini-ikäinen
Lenita oli saanut ensimmäisen, kauniin mustalaisnaisen pukunsa. Veli tilasi
siskolleen ajan hammaslääkärin vastaanotolle, koska etuhampaiden väliin oli
ilmestynyt rumia mustia koloja. Hampaat piti saada takaisin kauniiseen valkeaan
kuosiin ennen Ruotsiin lähtöä. Siellä odotteli mahdollinen sulhaskandidaatti.
Lenita oli kovin arka eikä luottanut yhtään hammashoidon henkilöstön lupauksiin
kivuttomuudesta. Hän pötkötteli rehevänä hammaslääkärin tuolissa kädet
ristittyinä rinnoille. ” Oottakaa vähän aikaa, minun pitää rukoilla vielä
kerran.” Sitten hän supatti silmät suljettuina rukouksensa, joka ei jäänyt
viimeiseksi. Aina, kun oltiin pääsemäisillään toimenpiteisiin, piti vielä
kerran rukoilla. Siinäpä se vastaanottoaika kuluikin. Sovittiin uusi aika,
jolloin Lenita vakuutti olevansa rohkeampi ja valmiimpi. Piakkoin pikkulinnut
visersivät, että Lenita oli muuttanut Ruotsiin.
1989
Pikkupoika
Rainer, 9 vuotta, pöllähti oikojahammaslääkärin vastaanotolle klo 9:25. Vähän
myöhässä ja täynnä energiaa. ”Opettajan vika, se ei muistanut lähettää minua.”
” Meneekö täällä kauan?”, kyseli vilkas poika näpelöidessään instrumentteja.
”Ei kestä pitkää aikaa, jos oikomiskojeet ovat ehjät”, vastasi hammashoitaja
pahinta peläten. ” No, äkkiä sitten, meillä on viideltä ruoka”, oli kiireisen
nuoren miehen vastaus.
Eihän minun näistä pitänyt kirjoittaa. Aihehan on tabu. Nimitykset ovat
kiellettyjen listalla. Ei ehkä virallisesti, mutta ajattelun tasolla kyllä.
Minulle nuo
tarinanpätkät ovat hauskoja ja värikkäitä muistoja. Muistoja välittömistä,
vilkkaista, kauniista ihmisistä.
Minulla on
ajatuksen vapaus. Kirjoittamisen vapaus. MUISTAMISEN VAPAUS.
1.4.23