Muistamisen vapaus

1957

Kuusivuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa matkustamaan Sotkamosta Kajaanin mummolaan ihan yksikseni. Vuokatissa pitkänokkaiseen onnikkaan nousi kaksi hienoa mustalaisnaista. Heillä oli kauniit vaatteet, silkkiä, samettia ja röyhelöitä. Heillä oli paljon isoja kultakoruja korvissaan ja sormissaan. Arvelin heidän olevan hyvin rikkaita. He juttelivat kovalla äänellä linja-autokuskin ja rahastajan kanssa. Heitä ihaillessa matka hujahtikin ihan liian nopeasti. Yhtäkkiä olinkin jo perillä Kajaanin linja-autoasemalla.

1968

Nivalassa, Hilda-tädin naapurissa asui pienessä mökissä iso mustalaisperhe. Kesällä heidän mökkinsä pihamaalle kerääntyi vanhoja henkilöautoja, joissa oli ruotsalaiset rekisterikilvet. Lapsia juosta vilisti ympäriinsä ja hevosetkin olivat saaneet uusia kavereita. Amerikan vieras, Violet-täti tuli tervehtimään Hilda-tätiään. Violet ihastui ikihyväksi mustalaisiin perinneasuissaan. Hän ei ollut ikinä missään nähnyt aitoja mustalaisia. ”Gypsies, gypsies” kaikui kuuluvasti, kun Violet kiirehti kameransa kanssa mustalaisten pihalle.  En tiedä, mikä oli yhteinen kieli, mutta pian lauma nauravia lapsia ja muutama totinen, aikuinen nainen perinteisissä asuissaan seisoi valokuvattavana. Tuo ulkomaalainen, outoa kieltä puhuva nainen kukkamekossaan ja tukka tubeerattuna toi varmasti mukavaa vaihtelua ja muisteltavaa vieraalle heimolle.

1979

Teini-ikäinen Lenita oli saanut ensimmäisen, kauniin mustalaisnaisen pukunsa. Veli tilasi siskolleen ajan hammaslääkärin vastaanotolle, koska etuhampaiden väliin oli ilmestynyt rumia mustia koloja. Hampaat piti saada takaisin kauniiseen valkeaan kuosiin ennen Ruotsiin lähtöä. Siellä odotteli mahdollinen sulhaskandidaatti. Lenita oli kovin arka eikä luottanut yhtään hammashoidon henkilöstön lupauksiin kivuttomuudesta. Hän pötkötteli rehevänä hammaslääkärin tuolissa kädet ristittyinä rinnoille. ” Oottakaa vähän aikaa, minun pitää rukoilla vielä kerran.” Sitten hän supatti silmät suljettuina rukouksensa, joka ei jäänyt viimeiseksi. Aina, kun oltiin pääsemäisillään toimenpiteisiin, piti vielä kerran rukoilla. Siinäpä se vastaanottoaika kuluikin. Sovittiin uusi aika, jolloin Lenita vakuutti olevansa rohkeampi ja valmiimpi. Piakkoin pikkulinnut visersivät, että Lenita oli muuttanut Ruotsiin.

1989

Pikkupoika Rainer, 9 vuotta, pöllähti oikojahammaslääkärin vastaanotolle klo 9:25. Vähän myöhässä ja täynnä energiaa. ”Opettajan vika, se ei muistanut lähettää minua.” ” Meneekö täällä kauan?”, kyseli vilkas poika näpelöidessään instrumentteja. ”Ei kestä pitkää aikaa, jos oikomiskojeet ovat ehjät”, vastasi hammashoitaja pahinta peläten. ” No, äkkiä sitten, meillä on viideltä ruoka”, oli kiireisen nuoren miehen vastaus.


Eihän minun näistä pitänyt kirjoittaa. Aihehan on tabu. Nimitykset ovat kiellettyjen listalla. Ei ehkä virallisesti, mutta ajattelun tasolla kyllä.

Minulle nuo tarinanpätkät ovat hauskoja ja värikkäitä muistoja. Muistoja välittömistä, vilkkaista, kauniista ihmisistä.

Minulla on ajatuksen vapaus. Kirjoittamisen vapaus. MUISTAMISEN VAPAUS.

 

Riitta Kärkkäinen
1.4.23


Takaisin tarinoihin