Isä istahti ruokapöydän ääreen. Hänellä oli otsa kurtussa
ja suupielet alkoivat kääntyä määrätietoiseen asentoon, huulet yhteen viivaksi.
Hän vilkaisi meitä lapsia siihen malliin, että tiesimme jonkun tärkeän asian
olevan tulossa. Isä oli hikinen ja punakka. Hän touhusi jotain ulko-oven takana
ennen ruokailua. Kolke ja pauke sieltä oli voimakasta.
Isä taisi olla nälkäinen, hän kauhoi lihakeittoa vauhdilla.
Vihdoin hän avasi sanaisen arkkunsa: ”Kuunnelkaa nyt kaikki tarkkaan. Eteisen
ovesta ei saa vähään aikaan mennä ulos. Portaat on purettu. Pihalle vain
alakerran ulko-oven kautta. Onko selvä!”
Isä kertoi laittavansa oven eteen esteen, kunhan on syönyt.
”Muistatteko nyt?” ”Muistetaan muistetaan!” Isä jatkoi lusikoimistaan. Hän oli
selvästi mietteissään, otsa rypyssä ja puheliaisuus loppui tuohon lauseeseen.
Ruokailu sujui kuitenkin leppoisissa merkeissä, äidin kanssa jutustellen,
keittoa lusikoiden.
Yhtäkkiä isä nousi pöydästä ja totesi, ”Minäpä lähden
Kallea jututtamaan”. Hän harppoi eteiseen, nappasi hyllyn päältä lippalakin,
avasi ulko-oven ja humpsista. Hän oli kadonnut. Kukaan ei ehtinyt reagoida
millään tavalla.
Oven takaa, jostain alhaalta kuului kolinaa, sadattelua ja
iso liuta ärräpäitä. Isä astui vauhdilla portaiden tilalla olevaan aukkoon.
Toisia hän varoitteli, mutta aatoksissan unohti itse koko asian.
Äiti ja lapset katselivat toisiaan, mitä tapahtui. Meni
pieni tovi, ennen kuin perhe hoksasi siirtyä ovelle. Siellä isä oli, montun
pohjalla, kokoamassa itseään, pyyhkimässä tomuja housuistaan. Ja ärräpäiden
pörinä jatkui.
Hetken päästä isä kömpi sisäpuolelle ja totesi ”Ei tainnut
mitään sattua. Miten minä nyt noin”. Isä kertoi, että hän ajatteli mennä
Kallelta neuvoa kysymään terassin rakentamiseen. Ajatukset olivat täysin
suunnittelussa ja portaiden puuttuminen oli jo unohtunut.
Äiti huokaili ja hymyili, tosin koitti peittää hymyä
kätensä sisään. Meitä lapsia nauratti. Mutta kun ei oikein voinut nauraakaan.
Tuossahan olisi voinut käydä huonosti. Piti mennä toiseen huoneeseen
kikattelemaan.
Isä kokosi itsensä ja marssi Kallen luo. Jonkun ajan päästä
hän palasi. Hän katseli lapsia hymy huulillaan, työnsi lippalakkia takaraivolta
eteenpäin ja pyöritteli päätään. ”Nyt työkin varmasti muistatte, että portaita
ei vähään aikaan ole!”
Tuula Iljin
syksy -24