He olivat kumpikin uuden ja hämmentävän tunteen ja läheisyyden vallassa, kulkemassa käsi kädessä koululta lentopallokerhon illasta tarkoituksena päästä lopulta, mutta kiirettä pitämättä, aivan eripuolilla kaupunkia sijaitseviin koteihinsa.
Pakkanen oli aamusta hieman lauhtunut ja pilvet leijuttivat
kevyessä tuulessa hiljalleen suurehkoja hiutaleita. Niitä kertyi kasvoille,
pipoille, olkapäille ja esiin valahtaneille hiuksille. Jokunen osui suoraan
huulille ja nenälle, pyrki takertumaan silmäripsille.
Poika muisteli äskeistä peliä, pitkiä palloja ja kömpelöitä
torjuntayrityksiä, komeita syöttöjä ja verkko-osumia. Hauskimpien sattumusten kohdalla poika puristi
tytön lapasen peittämää kämmentä omassa rukkaskourassaan kevyesti, kääntyi
katsomaan silmiin ja nopeasti taas kohti jalkakäytävää.
Tyttö suunnitteli ääneen, millaisen kakun leipoisi vanhojenpäivän
iltaan ja kuinka sen sitten kuljettaisi koululle. Vanhojenpäivän puvun valmistumisen edistyminen
kirvoitti jopa jännittyneen kiherryksen paksun kaulahuivin syvyyksistä.
Sattuman varaisesti he ohjautuivat kirkkopuiston viertä
kohti rautatietä. Juhlavat kapeaoksaiset lumipaakkuiset kuuset reunustivat askelia
toisella puolella ja korkeat talot toisella puolella, kirkon torni yhtenä
latvana puiden katveessa.
Alarinteessä lumihiutaleet tanssivat yhä tiheämmissä kehissä
tummaa taivasta vasten katseen alapuolella olevien katulamppujen ympärillä.
- Kato, miten kaunista, huokaisi tyttö ja osoitti
hiutaletanssia. Maaginen tunnelma. Ei edes autoja tai ihmisiä näkyvissä eikä
kuulolla.
- Mun bussi lähtee, pitää juosta.
Viisi vuotta myöhemmin tyttö muutti miehensä kanssa
katulamppujen ympärillä tanssivien lumihiutaleiden kadulle lumitaikaa korkealta
ikkunastaan ihailemaan ja avioon astuvien jännittynyttä pujahtamista kirkon
oven sisäpuolelle seuraamaan.
Sirpa Suntioinen
Tammikuu 2023