Olipa kerran metsän reunassa pieni punainen mökki. Se oli vanhuuttaan kallistunut ja näytti, että se voisi milloin tahansa pyllähtää nurin. Ei se pyllähtänyt. Iso kotikoivu oli ottanut sen suojelukseensa ja piti sitä lujasti pystyssä. Talven kylmillä Ilmojen herra suojasi mökin paksulla lumipeitolla Siellä sen asukkaat, mummo ja Kähkönen, kupottivat lämpimässä kunnes kesä koitti, ja koko naamallaan hymyilevä aurinko sulatti lumipeiton ja kutsui mökin asukkaat tepastelemaan pihanurmelle.
Kähkönen oli kukko ja oikeastaan mummolle sattunut vahinko. Mummo
oli perusteellisesti harkittuaan päättänyt ottaa kaverikseen kanan. Saisipahan
siitä samalla ruokapöytäänsä joka päivä yhden kananmunan.
Kun untuvikko kasvoi, se alkoi kummasti keikistellä
kaulaansa ja päästää suustaan ihmeellistä kähinää. Siitä se sai Mummolta nimen Kähkönen.
Kun Kähköselle alkoi kasvaa komea höyhenpeite ja pyrstösulat,
arveli mummo erehtyneensä pahasti. Yhtenä aamuna hän kavahti hereille, kun
Kähkönen kajautti ilmoille komean kukko-kiekuunsa. Kähkönen oli kuin olikin
kukko.
Ei Mummo siitä kovin pahoillaan ollut. Kähkönen oli kovin komea
kun se tepasteli pihanurmella ja ylpeänä pää pystyssä esitteli värikästä
sulkapeitettään ja muhkeaa pyrstöään. Ja mukavahan sen kiekumiseen oli aamulla
herätä sitten, kun oli siihen tottunut.
Pitkään kaikki meni hyvin, ja molemmat pienen punaisen mökin
asukkaat olivat tyytyväisiä elämäänsä. Kunnes Mummo joutui taas kummastelemaan kukon
käytöstä. Pari kertaa se unohti kokonaan kiekua aamulla ja kerran kiekui vasta
puolelta päivin. Sellaisina päivinä Mummon elämä meni ihan sekaisin, kun koko
päivä oli mennä nukkumiseen.
Mikähän Kähköstä vaivasi, eihän se vielä voi vanhuuttaankaan
horista? Lisäksi Mummo huomasi, että se ei enää aina tepastellutkaan pystypäin,
vaan välillä painoi päänsä niin alas, että muhkea punainen heltta melkein viisti
maata.
Ikävähän Kähkösellä oli! Kun Mummo sen hoksasi, hän lähti
kylälle hankkimaan Kähköselle vaimoa. Tällä kertaa hän ei ottanutkaan poikasta,
varmuuden vuoksi, vaan aikuisen kanan.
Kähkönen katseli ensin otusta vähän ylimielisesti.
Tuollainen rääpäle. Ei osaa edes kiekua ja pyrstökin on vain tynkä. Eikä se
muutenkaan ole komea, kaikki sulat ovat valkoisia ja heltta ihan pieni. Se vain
kuopii maata ja kotkottaa kummasti. Olkoon!
Mutta se Luonto, joka nostaa tikanpojankin puuhun, huomasi
tilanteen, ja niin tälläkin sadulla on onnellinen loppu. Kähkösellä oli kohta
kokonainen perhe ja kun sen lapset kasvoivat, oli mummolla munia niin paljon,
että enimmät voi viedä Kärkkäisen kauppaan myytäväksi.
Sen pituinen se.
Aino Tapaninen