Sinä kesänä, kun täytin kuusi vuotta, sain luvan lähteä Kajaaniin mummolaan ihan yksin. Asuimme Sotkamossa. Sieltä oli minun mielestä hirveän pitkä matka Kajaaniin. Matka taittui keltaisella, pitkänokkaisella postiautolla. Naapurin poika, Suutarisen Leo oli rahastajana siinä linja-autossa. Äiti saatteli minut tien varteen ja onnikka pysähtyi ihan meidän talon kohdalla. Äiti käski minut etupenkkiin istumaan, ettei tulisi paha elämä matkan aikana. Ja siinä rahastajapoika pystyi vahtimaan minua, ettei päähäni pälkähtäisi lähteä pois autosta kesken matkan. Äiti myös kovisteli rahastajaa, että hänen pitäisi perillä odottaa niin kauan, kun joku varmasti tulisi minua vastaan.
Siinä minä
sitten istuin tyyriinä ja tunsin itseni isoksi tytöksi. Paras kesämekko oli
päällä ja helmet kaulassa tietysti. Pikkuruisessa käsilaukussa oli valkea
nenäliina, jossa oli jotain kukkia, en muista mitä. Ja jäätelörahaakin oli
annettu mukaan. Matkan äiti maksoi jo pysäkillä rahastajalle, joka pisti rahat
mahansa päällä roikkuvan, pullean nahkalaukun lokeroihin. Minulla oli myös
pieni, nahkainen kassi. Se oli ommeltu valkoisista ja mustista salmiakin
muotoisista palasista. Se oli revennyt yhdestä nurkasta ja korjattu
hakaneulalla. Se kassi oli mennyt rikki sen takia, että Johannes Korhoselta
ostettu ruislimppu oli ollut niin kamalan iso. Kassissa minulla oli yöpaita ja
varapöksyt ja äidin tekemät eväät voipaperipaketissa. Maito oli
Atlanta-kermapullossa.
En alkanut
ihan heti syömään eväitä. Odotin, että mentiin ensin aseman risteyksen ja tiepiirin
ohi. Sitten maisemat alkoivat näyttää niin vierailta, että ajattelin olevan
eväiden aika. Johannes Korhosen ruisleipä maistui tavallistakin
herkullisemmalta. Maito oli kyllä lämmintä.
Siinä me
sitten ajaa köröteltiin mutkaista ja mäkistä soratietä ihan reipasta kyytiä.
Autokuski väisteli roudan tekemiä kuoppia niin villisti, että minulla meinasi
maidot läikkyä uudelle mekolle. Minä osasin kyllä varoa sotkemasta nättiä
kesämekkoa. Eikä onneksi tullut oksetustakaan koko matkalla.
Vuokatissa
linjuriin nousi kaksi hienoa mustalaisnaista. Heillä oli kauniit vaatteet,
samettia ja silkkiä ja röyhelöitä. Ja korkokantakengät. Heillä oli niin paljon
isoja kultaisia koruja korvissa ja sormissa, että arvelin heidän olevan
hirmuisen rikkaita. He juttelivat kovalla äänellä kuskin ja rahastajapojan
kanssa. Vilkkaita ja kauniita naisia ihaillessa matka hujahtikin ihan liian
nopeasti. Yhtäkkiä olimmekin jo Kajaanin linja-autoasemalla.
Ukki oli
tullut minua vastaan polkupyörällä. Hän oli samalla reissulla ostanut torilta
kainuulaista juustoleipää, sellaista pilkullista. Mummon sisko Olga
Manamansalosta oli sitä paistanut ja tuonut torille kaupan. Minä tykkäsin jo
silloin juustoleivästä kovasti. Se nitisee ja kitisee niin kivasti hampaissa,
kun sen sekoittaa kuumaan, makeaan kahviin. Ukki nosti minut ison polkupyöränsä
tarakalle. Hän kielsi minua laittamasta jalkoja pinnojen väliin. Niinpä istuin
koko matkan jalat sojottaen itään ja länteen. Epätasaiset alamäet saivat äänen
värisemään jännästi. Ja Kajaani Oy haisi pahalle.
Kun pääsimme
perille, mummo sanoi niin kuin aina: ”Sieltähän se mummon Uppaskainen tulee”.
Yrjö-eno kysyi: ”Mitä Kutvoselle kuuluu?” Enot sanoivat minua aina Kutvoseksi.
Ensin se vähän keljutti, mutta sitten en ollut moksiskaan. Kysyin Ykä-enolta: ”Soitettaiskos
levyjä?”. Eno lupasi, että ruuan jälkeen. Ja sitten me soitettiin monta kertaa
se kaikkein hauskin levy, jossa sanottiin, että ”Olet sinä sentään aika Uuno,
senhän jo huomaa päälle päin”. Sen
pituinen se matka.
Riitta Kärkkäinen
16.4.2024