Tarvitsen uudet kengät ja suuntaan ostosparatiisiin. Kauppakeskus on täynnään unisia myymälöitä. Käytävät ovat kuin Mannerheimintie juhannusaamuna yhdeksän nurkilla. Vetokäyriään vetävän naisen seurana on rollaattouriaan työntävä mies. He vaeltavat ankan tavoin vaappuen metsästämässä kahvitarjouksia.
Nuo kaksi ovat rakentaneet tämän maan, mies on sotaveteraani, taistellut vapaan isänmaan puolesta. Heillä on oikeus halunsa ja voimiensa mukaan vaeltaa näillä käytävillä.
Toista on tuolla mustalla kikkarapäällä. Aikuinen mies notkuu täällä aamusta iltaan metsästämässä meidän naisia. Voi miten minua raivostuttaa valtion elätit. Yhteiskunta työntää noille taskut täyteen rahaa ja antaa ilmaiset asunnot.
Voi hitto kun ottaa sieluun kun katson sen jalassa olevia uutuuttaan hohtavia Adidaksia. Varmasti ei ole omasta pussista niitäkään maksettu. Minä maksan omat kengät itse. Voi perkule, en muuta sano.
Tuokin neekeri on rivakka mies. Jos sille ei muuta työtä löydy, niin menisi vaikka ojaa kaivamaan tai parempi olisi jos se vietäisiin Konnunsuolle suota kuokkimaan. On näillä neekereillä selitykset. Ovat muka lähteneet sotaa pakoon. Perkule. Kun meillä oli sota, niin miehet menivät tappelemaan eivätkä lähteneet käpykaartiin. Korkeintaan lapset ja jotkut naiset lähtivät Ruotsiin pommituksia suojaan. Pitäisiköhän sanoa tuolle hylkiölle, että painu savannille minne kuulut. Voin maksaa matkan rahtiruumassa.
----
Minulla on ikävä kotiin. En ole saanut aikoihin mitään tietoa äidistä. Isän veivät sissit enkä tiedä minne. Olin silloin ehkä kahdentoista kun minut pakotettiin sissien lapsisotilaaksi kauheuksia tekemään. Julmuudet tulevat jatkuvasti uniini. Onneksi pääsin serkun kanssa karkuun ja saimme rynnäkkökiväärien myynnistä sen verran rahaa että pääsimme meren yli.
Kotiin ei ole mitään asiaa. Sissit pitävät siellä valtaa. Jos näyttäisin nokkaani, niin minut syötettäisiin elävänä leijonille. Miten mahtanee äiti pärjätä? Minulla on huoli hänestä ja varmaan myös hänellä minusta. Voi kuinka toivoisin joskus vielä näkeväni hänen rakastavan hymynsä.
Ei tämä seisoskelu kauppakeskuksen käytävillä ole mitään herkkua. Välillä tuntuu kuin ohikulkijat haluaisivat teloittaa minut tai ainakin sylkeä päälleni. Minua ahdistavat painajaisten lisäksi vastaanottokeskuksen seinät. Pakko on päästä ulos. On melkoisen kovaa olla toimettomana ja odottaa päätöstä. Toivottavasti saisin oleskeluluvan ja pääsisin töihin. Kunpa sissit katoaisivat ja kotiin tulisi rauha. Säästäisin palkasta ja ostaisin jotain äidille. Pääsisinpä kotiin äidin luo.
Keijo Karhunen
23.4.2022
Takaisin tarinoihin