On vaelluspäivän ilta. Ystävä on tarttunut kitaraan, soittaa sitä ja laulaa tuttuja kappaleita, myös Kari Tapion kappaletta Myrskyn jälkeen. Yhdymme kertosäkeeseen; myrskyn jälkeen on poutasää, vihdoin oon sen saanut ymmärtää…myrskyn jälkeen sen nähdä saan, auringon taas käyvän hehkumaan.
Me kuusi ihmistä olemme olleet ystäviä yli neljäkymmentä
vuotta. Kukaan ei muista tarkkaan, monettako kertaa vuoden 2009 jälkeen olemme
olleet yhdessä tässä paikassa Ylläksellä, tämä on ehkä kahdeksas kerta.
Ystävä laulaa Kari Tapion laulua; aidon ystävyyden silta
kaarineen, päivänvalon lailla kantaa sydämeen.
Olen seurannut säätiedotuksia ennen tänne matkustamista. Pirteä
Anniina on televisioissa ennustanut sadetta näille päiville, mutta lämpötilan
hän on ennustanut olevan ajankohtaan nähden lämmin. Olemme pakanneet mukaan
sopivia varusteita, vaelluskengät, Gore - Tex -housut ja -takit, hanskat,
fleecet, kaulurit, reput, sauvat, vesipullot, sadeviitat.
Matkalle lähtöä valmisteltaessa tunnelma kotona on ollut vähän
kireä, on kinasteltukin. Onko kaikki tarvittava mukana, miten pakataan, mihin
siisteystilaan koti jätetään. Pitkä ajomatkakin on hermostuttanut. Talvirenkaat
on kaiken varalta vaihdettu. Olen kiirehtinyt liikkeelle lähtöä!
Pohjoista kohden ajaessa maisema on muuttunut paljaaksi. Tuuli
on puhaltanut puista pois superkeltaiset lehdet ja paljastanut lehtipuissa
olevat tuulenpesät. Hanhiparvet ja joutsenet ovat matkalla etelään.
”Nyt sen tajuan, ei jaksa lintukaan yksin vaeltaa, se liitää
parvessaan.”
Yöpyminen Oulun
Lasaretissa on virvoittanut mieltä. Kävely Hupisaarilla on tehnyt hyvää ennen
nukkumaan menemistä.
Kohtaaminen Ylläksellä on ollut iloinen. Sää on aiheuttanut kuitenkin
muutoksen alkuperäiseen suunnitelmaan.
Vaelluspäivänä sadetta uhmaten lähdemme kiertämään
Tuomikurun reittiä. Reput selässä, sadeviitat päällä ja sauvat käsissä kuljemme
koko alkumatkan nousuvoittoista reittiä. Edeltävien päivien sade on vienyt
maaruskan värit, vain muutamaan varpuun on jäänyt punerrusta. Me viisi
kävelijää olemme silti aurinkoisella mielellä, on mukavaa olla yhdessä ja hengittää
hapekasta ilmaa. Tuomikurun kota on tyhjä, kukaan ei ole pitänyt vähään aikaan
tulta. Vaatteet ovat kastuneet ja olemme viluissamme. Saamme kuitenkin paistettua
makkarat. Kodalta laskeudumme kuruun, on matkan vaativin osuus. Kivet ovat
märkiä, maassa on liejua. Joka askel on valittava tarkkaan. Saniaiset ovat
kauniita. Puro solisee. Sataa, kastumme lisää.
” Nyt sen nään, ei voi yksikään päättää päivistään, ne
määrätään.”
Isäntämme, suuri Lapin ystävä, ei kykene enää kulkemaan
kanssamme tunturissa. Parkinsonin tauti vaikeuttaa hänen liikkumistaan.
Vaeltamisen jälkeisestä saunomisesta raukeina käymme
päivällispöytään. Siikatartar aluksi, pääruuaksi poronkäristystä, perunamuusia,
puolukkaa, suolakurkkua, lapinjuustoa kanelikermassa ja lakkahilloa jälkiruuaksi,
lasi viiniä.
”Myrskyn jälkeen on poutasää.” Aamulla on komea aamurusko ja sade on
lakannut.
Helena Lindgren
10.10.2021
Takaisin tarinoihin