Herätys tytöt, nyt lähdemme Haminaan. Neljä pientä tyttöä siristelee silmiään auringonvalon osuessa kasvoille. Ihanaa pääsemme kaupunkiin. Kysellessämme äidiltä sinne menon syytä. Hän sanoo vain haluavansa valokuvauttaa tyttönsä ja sitten on muutakin ja se teille kyllä paljastuu. Meillä on uudet punertavat mekot, jotka on tehty sukulaisen lasten vanhoista vaatteista. Äiti on taitava käsistään. Tämän sain karvaasti myöhemmin kokea. Ollessani Naiskotitalouskoulussa Vahtimestari kysyi Johtaja Selmalta:” Miksi hän ei arvosta Reetan töitä vaikka hän tekee parhaiten ja nopeimmin.” Johon Selma oli vastannut: ”Hänen äitinsä on minun paras oppilas kautta aikojen.” Että sillä lailla.
Nyt sitten Haminan ympyräkaupunkiin. Isoympyrää kävelemme kohti vanhaa taloa. Täälläkö se valokuvaamo on utelemme. Menemme ensin tänne ja siellä kyllä asia selvenee. Ja selvenihän se.
Ovesta tulee ulos parkuva poika pidellen kädestään. Täällä kiltti täti antaa teillekin rokotuksen. Minä en sinne mene enkä minä. Näin nuorimmat siskoni julistavat. Alkaa meidänkin joukossa itkun ja väittelyn aika.
Kuvaamossa on vain totisia tyttöjä. Ei hymyä kuvaaja saa kenenkään kasvoille. Nyt jälkikäteen kuvaa katsoessani tulee rokotuksen seuraus mieleeni Ritvan jalasta. Kuinka se vuoti mätää koko kesän, niin ettei hän päässyt uimaankaan. Kuvassa ei ole kenenkään kasvoilla hymyn häivää. Kaikki tuijottavat synkin ilmein kameraa.
Kotimme irtaimistoa jaettaessamme ei löytynyt kuvalle haluajaa. Nyt katselen sitä ja ihmettelenkin kuinka me iloiset tytöt voimmekin olla niin totisia mörököllejä. Olenko näkevinäni kuvassa samoja piirteitä, joita vanhuus on kasvoillemme tuonut. Olemmehan me kaikki jo yli kahdeksankymmenen. Olemme syntyneet neljän ja puolen vuoden sisällä.
Minä katselen kuvaa miettien miten kerrankin olemme totisia. Sillä totisuus on kaukana meistä.
Tavatessamme nauru raikaa, mutta ei laulu. Siitäkin
olisi tarinan taikaa.
Reetta Väänänen
Syksy 2021