Olimme matkalla
sukulaisjoukon kanssa rajan tuolla puolen Karjalassa entisillä asuinsijoilla
Kurkijoella. Meidät majoitettiin
entisen maamieskoulun opettajain
asuintaloon. Olimme vieneet tavaramme meidän käyttöömme annettuun
huoneeseen. Saimme kutsun tuliaiskahville. Yritimme saada keskustelua aikaa ja
se olikin helppoa kun talon rouva oli paikallisen koulun englannin opettaja.
Tutustuminen oli helppoa.
Menimme sen
jälkeen purkamaan matkatavaroitamme. Yhtäkkiä huomasin että passini ja
rahapussini eivät ole tavaroiden joukossa. Pengoin ja ravistelin kaikki mitä
mukana oli eikä mitään löytynyt. Hyvä etten kassista alkanut vuorta ratkoa.
Etsin huoneesta ja menin tulotietä pitkin aukiolle jossa olimme autosta
jääneet. Ei mitään löytynyt.
Palasin majapaikkaamme ja olin jo siinä
vaiheessa tosi hermostunut. Ajattelin millainen revohka on edessä minulle,
varsinkin matkan järjestäjälle ja koko seurueelle. Olimmehan Neuvostoliitossa
pyhän pyrökratian maassa. Minulla ei ollut mitään dokumenttia todistaakseni
henkilöllisyyttäni. Mieliala laski pakkasen puolelle ja aloin olla hysteerinen.
Mieheni rauhoittel ja sanoi, että kyllä ne tavarat ovat autossa, koska alueen
rajalla olleessa tarkastusessa olin niitä näyttänyt. Minulle alkoi tulla jo
vainoharhaisia ajatuksia ja epäilin että ne oli joku ottanut. Eihän silloin
vielä ollut kännyköitä, enkä saanut mitenkään yhteyttä pitkin kylää
majoitettuihn muihin matkalaisiin. Itkin ja olin aivan onneton. Mitähän
talonväki kuuli ja ajateli silloin. Säälivät varmasti miestäni kun moisen
hermokimpun kanssa piti elää.
Tulomatkalla oli
sovittu illaksi tapaaminen ja tervetuloillallinen paikallisessa ravintolassa.
Minun oli tosi vaikeaa lähteä ja pelkäsin muiden reaktiota kun kertoisin
huolimattomuuteni Lähestyessämme taloa tuli portaille vastaan serkkuni kysyen
että oliko minulla jotain tavaroita hukassa. Selvisi että hän oli vieressä
istuessamme vahingossa pistänyt penkillä olleet passini ja rahapussini omaan
laukkuunsa ja huomanneensa vasta äsken sen. Minulta oli polvet pettää ja itkin sekä nauroin
sekaisin helpotuksesta. Hyvä etten enkelkuoron laulua kuullut korvissani.
Koko matkan ajan niin
kiitollinen ettei mikään vastoinkäyminen tuntunut miltään.
Voitte uskoa että sen
jälkeen olen pitänyt passista ja rahapussistani tiukasti kiinni . Ehkä olen
varmistanut niiden mukana olon turhankin monta kertaa.
Kerttu Miettinen