Valo tulee joka kevät salaa,
yllättäen kuin varas. Se vaanii talven harmaiden, lehdettömien puiden takana ja
kun ihminen on vähimmin varuillaan, se syöksyy sisään ikkunasta ja piirtää
seinälle Golgatan ristin. Se on kuin sukupuuttoon kuollut esihistoriallinen
peto, joka herää henkiin ikiroudan sulaessa ja hyökkää odottamatta ihmisen
kimppuun.
Mies makaa selällään vuoteella kevätauringon kaatamana
vierellään kirkkaan keltainen kuva ikkunasta yksitoikkoisen vaalealla seinällä.
Mies kääntää päätään ja yrittää olla näkemättä valoa, mutta valo on
itsepintainen. Lopulta miehen on suljettava silmänsä.
Pieni urheiluauto kiitää
täyttä vauhtia mutkaisella asvalttitiellä. Kevätaurinko paistaa sivulta nuoren
metsän takaa. Moottori ulvoo täysillä kierroksilla, puut vilsevät ohi tiiviinä
nauhana. Takaosan piippuhyllyllä miehet kiroilevat ja huutavat kuskille
ohjeita. Etupenkille on heitetty musta urheilukassi, josta mutkissa kuuluu
raskas metallinen kalahtelu.
Talven yli mies selviytyi
horroksessa, teki kuin muuli hänelle määrätyt tehtävät mitään kyselemättä,
mitään ajattelematta, käveli älyttömänä vinssin ympäri aamusta iltaan ja
nukahti lopulta umpiväsyneenä armahtavaan uneen.
Mies kääntyy kyljelleen, mutta aurinko ei hellitä. Se paista
suoraan hänen silmiinsä. Mies hikoilee kylmää hikeä, sydän jyskyttää rinnassa
kuin pyrkien pakoon kuoleman hädässä.
Tiukan mutkan jälkeen
auto kääntyy nopeasti kapealle metsätielle. Takaa-ajajat huomaavat sen ja
kääntyvät perään. Auto kiihdyttää entiseen vauhtiin. Aurinko on nyt edessä ja
häikäisee kuljettajaa. On vaikea nähdä missä metsätie kulkee ja missä alkaa
taimikko. Kyydittävät kiroilevat ja vaativat jo pysähtymään. Parempi hengissä
kuitenkin.
Mies nousee ylös, pesee kasvonsa
kylmällä vedellä ja jättää ne kuivaamatta. Hän ottaa savukkeen suuhunsa, mutta
ei sytytä sitä. Sitten hän peittää ikkunan takillaan. Liian myöhään, valo on jo
hänen sisällään. Se valaisee jokaisen pimeän nurkan, paljastaa kaikki
piilopaikat ja niihin sysätyn roinan.
Mies laskeutuu takaisin laverille. Hikoilu ei hellitä, sydän ei
rauhoitu. Mies kiroilee puoliääneen, sadattelee sinnikästä kevätaurinkoa.
Yhtäkkiä mies näkee
edessään harvan lauta-aidan ja sen takana – ei mitään. Hän jarruttaa rajusti,
mutta matkaa on liian vähän. Vaistomaisesti hän avaa auton oven ja heittäytyy
maahan. Auto jatkaa matkaansa ja sen mukana takapenkin miehet loukossaan.
Laudan kappaleet lentelevät ilmassa ja auto häviää jyrkänteen taakse. Sitten
hiljaisuus, joka tuntuu kestävän loppuelämän. Valtava rysähdys, ja jälleen
hiljaisuus. Jyrkänteen takaa nousee mustaa savua, joka peittää auringon.
Poliisiauto on pysähtynyt miehen viereen.
Sen jälkeen jokainen kevät on ollut samanlainen. Valo vainoaa
häntä. Ei rauhaa päivällä eikä unta yöllä. Lääkkeet vaivuttavat hänet hetkeksi
pimeään tyhjyyteen, mutta sitten painajaiset palaavat olipa hän unessa tai
valveilla.
-Vielä kaksi kevättä, mies ajattelee. Sitten olen vapaa ja
kävelen ulos portista. Toivottavasti silloin sataa rankasti.
Antero Heikkinen