Iso, tumma auto lipuu mutkaisella hiekkatiellä valoisassa
kesäyössä. Maisemat vaihtuvat hitaasti; välillä pilkistää puiden välistä tyyni
järven selkä, välillä silmien eteen levittäytyy peltomaisema, talo, aitta,
lato, ryhmä makuulle asettautuneita lehmiä tai hevonen nuokkumassa hiipuvan
lehmisavun äärellä.
Yhteinen kesäilta työkaverin mökillä on ohi. Autossa on
hiljaista. Kuuluu vain radiosta virtaava vieno musiikki ja hiekan ropina auton
pohjaa vasten.
Musiikki radiosta lakkaa. On keskiyön hetki. Kun Turun
tuomiokirkon kello on lyönyt kaksikymmentäneljä lyöntiään, alkaa soida Maamme-laulu.
Yritämme nousta seisomaan, mutta autossa se ei oikein onnistu. Yhdymme lauluun.
Vain takapenkillä istuva nuori mies on edelleen hiljaa. Hän nojaa päänsä
selkänojaan ja näyttää nukkuvan, mutta luomien välistä pursuavat kyyneleet
paljastavat hänen kuulevan laulumme.
Kun Maamme-laulu loppuu, kuuluttaja toivottaa hyvää yötä ja
radio vaikenee. Enää hiljaisuuden rikkoo vain moottorin hiljainen hyrinä.
Auto kaartaa ison rakennuksen pihaan. Siellä osataan olla jo
valmiina vastaanottamaan potilas takaisin sairaalaan. Ovella mies kääntyy,
”Taivaanporteilla tavataan”, huikkaa, heilauttaa kättään ja katoaa sairaalan
uumeniin.
Vielä hetken seisomme hiljaa. Emme itke. Jouko ei halunnut,
että hänen lähtöään surtaisiin. ”Mehän tapaamme uudessa elämässä, seitsemän
vuoden kuluttua”, hän oli lohduttanut. Siellä hän olisi taas terve.
Aino Tapaninen
27.3.2020
Takaisin