Tammikuu. Tuuli ujeltaa ja pakkanen paukkaa nurkissa. Lumi
lentää vaakasuoraan. Alkukantaiset vaistot heräävät ja saalistusvietti iskee
mökkiläiseen. Vaikka pakasteessa on syötävää talven tarpeeksi syksyn
verkkokalastuksen jäljiltä, pitää tammikuun pakkasilla päästä taas kalaan. Opin
isältäni matikoiden pyynnin koukulla jään alta. Se on minulle sopivaa
talvikalastusta, helppoa ja nopeatempoista eikä vaadi mitään monimutkaisia
välineitä.
Syöteiksi käyvät mitkä tahansa pikkukalat, eikä niiden tarvitse
olla eläviä tai välttämättä edes kokonaisia. Tavallisesti ostan syöttikalat
kaupasta. Toinen vaihtoehto olisi pyytää ne kesällä katiskalla ja pakastaa
kokonaisina, kunhan asia vain pälkähtäisi päähän sulan kelin aikaan.
Pilkkikaira, parin sentin paksuisia puukeppejä, punottua
siimaa, isoja ongenkoukkuja ja sopivia painoja, vaikkapa muttereita tai isoja
rautanauloja. Ja vielä pulkka kaiken tämän kuljettamiseen. Vedän tarvikkeet
salmen syvänteen kohdalle ja kairaan ensimmäisen reiän. Sidon siiman päähän
koukun ja pujotan sen siimoineen syöttikalan selkäevän alta ja kiduksesta
suuhun. Asettelen koukun kärjen syötin suupieleen ja kiristän siiman.
Parinkymmenen sentin päähän syötistä kiinnitän painon ja pudotan vieheen
veteen. Luotailen siiman sen pituiseksi, että paino on pohjassa.
Siiman vapaan pään kiinnitän Y:n muotoisen kepin toiseen
ylähaaraan ja lasken kepin kairanreikään, niin että Y on ylösalaisin ja
tukeutuu hankasestaan avannon päälle laitettuun, lyhyeen poikkipuuhun. Siitä
jää puukepukka törröttämään pystyssä ja pyynnit löytyvät, vaikka sataisi lunta.
Kairaan puolenkymmentä reikää syvännettä pitkin, noin 10 metrin
välein ja teen kaikkiin saman viritelmän. Siinä kaikki. Puolen tunnin touhuilu
ja pyydykset pyytävät kalaa. Minä pääsen lämpimään tupaan harrastamaan muita
mukavia asioita. Ei tarvitse istua tuntikausia avannolla pilkkimässä selkä
tuuleen päin eikä palelluttaa sormiaan jäisiä talviverkkoja selatessa ja
uittaessa.
Seuraavana päivänä suunnistan pyydyksiä kokemaan. Nyt tarvitaan
kaira, parimetrinen, tukeva rautalankakieppi, puukko, saalisastia ja uusia
syöttikaloja. Kairanreiät ovat saaneet rauhassa jäätyä umpeen. Koen koukut
uudesta avannosta, jonka kairaan edellispäiväisen viereen. Rautalankakiepin
toiseen päähän väännän U-kirjaimen muotoisen lenkin. Työnnän haran uudesta
avannosta jään alle ja koukkaan siiman lenkkiin. Sitten vain vedän siiman ja
kiukkuisesti sätkivän matikan jäälle.
Ensimmäisenä päivänä saalista tulee yleensä joka koukusta.
Muutamassa päivässä saalis vähenee ja viikon sisään kalantulo loppuu kokonaan.
Kestää aikansa ennen kuin reviirille muodostuu uusi madekanta.
Mateen perkaaminen on oma juttunsa. Helpointa on nylkeä
limainen nahka pois. Leikkaan matalan, ihon syvyisen viillon kalan kaulan
ympäri ja vedän nahan pois pihdeillä. Jos kalan haluaa jättää nylkemättä, se
pitää kaltata eli saada limainen pinta jollakin pois. Kun mateen kastelee
kiehuvassa vedessä, lima lähtee pyyhkäisemällä. Seuraavaksi poistan
sisälmykset. Evät irtoavat sormilla tai pihdeillä vetämällä.
Parasta mitä mateesta voi tehdä, ja oikeastaan parasta mitä
kalasta yleensäkään saa, on perinteinen kermainen keitto perunoiden ja
sipuleiden kera. Jos haluaa vaihtelua, mateesta voi tehdä muhennosta ja tarjota
peruna- tai juuresmuusin kanssa. Jotkut savustavatkin sitä ja kokeilemisen
arvoinen voisi olla esimerkiksi mademureke.
Mökkielämä ilman itsepyydettyä kalaa on kuin uunissa haudutettu
herkku ilman suolaa, kuin mökki ilman saunaa tai juhannussauna ilman vastaa -
ja aitan polulla astelevaa emäntää, tietysti.
Antero Heikkinen