2500 miljoonaa vuotta
sitten, Kareliidien vuorijono ja Puijo
Valtava jyrinä tukkii korvani. Ympärilläni keinuu ja tärisee
kuin olisin vuoristoradassa. Vihdoin puserrun ahtaasta aukosta ulos vapauteen,
ilmaan, joka on täynnä tulta, tuhkaa ja savua. Mullistusta jatkuu vielä
pitkään, mutta vähitellen hornankattila lakkaa kiehumasta ja kaikkialle laskeutuu
hiljaisuus. Ravistelen liiat tuhkat yltäni ja silmäilen ympärilleni. Olen
muuttunut korkeaksi vuoreksi ja meitä samanlaisia näyttää syntyneen
silmänkantamattomiin molempiin suuntiin pitkänä jonona. Ei hassumpi olotila,
ajattelen ja päätän ottaa nokkaunet synnytystuskien päälle.
Juuri kun olen nukahtamaisillani, maa alkaa taas keikkua ja
aivan silmieni edessä viereinen vuori alkaa vajota alaspäin. Samalla minä
joudun nousukiitoon niin, että pitelen helmoistani kiinni ja suljen silmäni.
Kun liike pysähtyy, raotan varovasti silmiäni. Olen noussut muita
vuorenhuippuja korkeammalle ja se viereinen raukka on jossain kaikkia muita
alempana. Tämä kaikki on niin järisyttävää, että nukahdan muutamaksi
miljoonaksi vuodeksi.
1000 miljoonaa vuotta
sitten
Katselen avaraa maisemaa täältä yläilmoista. Aurinko paistaa
kuumasti ja välillä pitää pyyhkiä hikeä. Miten me tänne kuumuuteen olemme
joutuneet? Välillä on tuntunut siltä, kuin olisimme olleet laivassa. Ihmekös
tuo, sillä huomaan, että olen matkustanut jalustani mukana kauas etelään. Maisema
on rehevä. Tuolla kasvaa korkeita puita, joiden latvassa on lehtitupsu.
Savannilla vaeltelee suuria villieläin-laumoja. Välillä rankkasateet piiskaavat
nahkaani. Joskus tuntuu siltä, kuin ne
murentaisivat pieniä paloja minusta ja veisivät mennessään. Huomaan, että
vuoriveljilleni on käynyt samalla tavalla. Itse asiassa ne ovat pienentyneet jo
puoleen entisestä korkeudestaan. Minä olen kovaluontoisempi, olenhan
kvartsiittia, oikeata syväkiveä.
100 000 vuotta sitten
Herään päiväuniltani ja aavistan pahaa. Ilma on käynyt
vuosimiljoonien aikana koko ajan kylmemmäksi ja laivamatka on vain jatkunut.
Tuolla luoteessa näkyy ihmeellinen valkoinen seinä. Se tuntuu tulevan vuosi
vuodelta lähemmäksi. Sateen sijaan niskaani alkaa laskeutua kylmiä valkeita paakkuja.
Niitä tulee aina vain lisää, niin että minusta tuntuu kuin tukehtuisin. Sitten
jotain painavaa ja valkoista vyöryy päälleni ja vie minulta tajun.
Herään 70 000 vuoden päästä, kun kuorma päälläni
yllättäen kevenee. Paino hellittää ja voin taas hengittää. Katselen ihmeissäni
maisemaa. Laajat aromaat levittäytyvät ympärilläni ja niillä laiduntaa kookkaita
elämiä, joilla on pitkä kärsä ja valtavat syöksyhampaat. Pienet muurahaismaiset
oliot ovat niiden kimpussa pienine keihäineen ja aina silloin tällöin
muurahaisten ylivoima onnistuu kellistämään yhden jätin. Tunnen, että nyt on painajainen
ohi ja voin taas elää ja nauttia maisemasta. Se vain on huono, että
vuoriveljeni ovat kaikki hävinneet jonnekin, kutistuneet pieniksi kummuiksi.
Aika yksinäistä täällä ylhäällä…
Mutta olisihan se pitänyt arvata, ettei tätä riemua kauan
kestä! Kylmät tuulet alkavat taas puhallella ja minä kyllä tiedän, mitä siitä
seuraa… Vain 10 000 rauhanvuoden
jälkeen vaivun taas syvään uneen kylmän taakan alle.
10 000 vuotta
sitten
Tunnen lämpimän henkäyksen
ja paino päälläni kevenee. Alan heräillä. Tällä kertaa tunnen juurellani kipua.
Tuntuu kuin joku pistäisi minua puukolla. Helmojeni sisällä virtaa joki ja se
uurtaa sisimpääni haavan, syvän rotkon. Se tekee niin kipeää. Miksei kaikki
voinut jatkua ennallaan? Pitääkö minun näin vanhanakin vielä muuttua ja kestää
kipua? En millään enää jaksaisi.
Katselen ympärilleni ja haistelen lämpimiä tuulia. Ajan
myötä huomaan, että minulle on kasvanut sankka vihreä turkki. Haavani reunat
ovat saaneet pehmeän sammalpeitteen ja se vaimentaa kivun pieneksi
jomotukseksi. Laelleni on ilmestynyt pitkä putki, jonka päässä on pallukka.
Pienet muurahaisoliot kiipeilevät ahkerasti putkea ylös ja alas. Olioita
vilistää myös turkissani. Vanhat korvani nauttivat erityisesti kauniista
laulusta, jonka saavat aikaan turkissani elävät sadat lentävät eläimet. Vaikka
haavan aiheuttama kipu tuntuu yhä, on elämä taas elämisen arvoista – itse
asiassa parempaa. En ole enää yksin – onhan rinteilläni uutta elämää!
Marketta Isotalo