Elämän valtateillä mennä posotetaan mistään
välittämättä ja ympäristöä mitenkään havainnoimatta. Sitten kun tie
kapenee on hiljennettävä vauhtia ja
tulee aikaa katsoa ympärilleen ja ajatella asioita. Nyt on tullut juuri
sellainen aika.
Lapsuuteni opettavaisiksi tarkoitetuissa
saduissa oli monta kertaa polku ja risteyksiä joissa piti tehdä valinta.
Sankarit tekivät jännittäviä ja hyviä valintoja selvityen voittajina.
Ihmisen elämää on kuvattu monesti polkuna jonka
varrella on erilaisia tapahtumia. Ne on joko itse valittuja tai sitten
väistämättömiä kohtalonomaisia elettäväksi tulleita.
Oman elämäni alussa oli monta pientä ja
suurtakin risteystä teillä ja poluilla. Kahden evakkomatkan päätteeksi
vanhempani saivat pika-asutustilan Satakunnasta. Tila oli Turku -Tampere
valtatien varrella. Tie hankaloitti elämäämme monin tavoin, sillä asuinrakennus
ja navetta oli tien toisella puolella ja pellot laitumineen toisella puolen.
Silloinkin oli varottava tien yli mennessä Monet itkut itkimme autojen alle
jääneitä kissoja ja yhtä koiranpentuakin.
Kerran
kävi niin että tukin liikenteen hevosella. Kotona oli tapana kuunnella
kuunnelmia radiosta. Kuuntelimme jotain jännää esitystä ja kesken kaiken isä
käski minua hakemaan hevosen laitumelta talliin. Mahdottomalla kiireellä lähdin
Lissu - tammaa hakemaan. Riudoin hevosta tulemaan nopeasti ja sepä jumitti
keskelle tietä. Se ei liikahtanutkaan vaikka kuinka komensin. Sitten tuli auto
ja sieltä huudettiin ja kiroiltiin minulle. Hyvin vihainen mies tuli ulos
autosta ja lähestyi käskien Lissua. Kävi
niin että kun hevonen kohahti miestä päin uhkaavasti tämä pinkaisi autoonsa
turvaan. Ajoi siihen sitten useampikin auto tööttäilemään. Meni aikaa ja sitten
Lissu lähti liikkeelle ihan itekseen. Minulta jäi kuunnelma kuulematta, mutta
opin että aina hyvin kohdeltu hevonen ei sietänyt asiattomuuttani.
Tiellä oli monta mielenkiintoista kulkijaa. Eräs
sellainen oli Porin Vetuksi nimitetty melkein sokea kulkukauppias. Hän veti
perässään kärriä jossa oli haitarilaatikoissa
kaikkea pientä myytävää. Äiti osti ( varmasti osaksi säälistä) aina nappeja ,
nauhoja, pinnejä, kampoja tai muuta tarpeelista. Me lapset seurasimme sivusta
tarkasti tapahtumaa odottaen
jännittyneenä saisimmeko sieltä jotain rihkamaa itsellemmekin.
Siihen aikaan liikkui paljon romaaneja
hevoskyydillä pitkin tietä. Joskus naiset tulivat myymään liinoja ja pyytämään
ruokaa. Isä kertoi tietävänsä
tienvarsiladosta häviävän heiniä, mutta hän oli sitä mieltä että hyvä kun
hevosparat saivat syödakseen. Mieleeni on jäänyt kun kerran hyvin huonolla säällä tuli ihan nuoret nainen
ja mies pienen vauvan kanssa pyytämään yösijaa.He saivat jäädä. Me lapset
ihmeteltiin kun emme ikinä olleet nähneet niin pientä vauvaa ja varsinkin vahva
musta tukka meitä ihmetytti.
Näin kuljin muistellen pätkän lapsuuteeni
vaikuttanutta tietä tapahtumineen.
Monia teitä olen kulkenut sen Turku -Tampere
tien jälkeen. Tehnyt hyviä ja huonojakin valintoja. mutta se on sitä elettyä
elämää.