Katselen karanteenikodin ikkunasta lintulaudalla käyvää
kuhinaa. Tänä talvena on ollut pitkiä lumettomia jaksoja, jolloin linnut
ilmeisesti ovat löytäneet syötävänsä itse. Lintulauta on ollut välillä melkein
tyhjä. Satunnaisen lumisateen jälkeen voi taas yrittää tunnistaa vikkelästi
edestakaisin pyrähteleviä pikkuvieraita. Tiaisia on tietysti enemmistö, mutta
seassa on myös punatulkkuja, närhiä, mustarastaita, urpiaisia ja yksi
peippokin.
Ikkunaan on helppo kuvitella kalterit. Linnut ovat vapaita,
minä omiin pieniin ympyröihini sidottu koronapakolainen. Mutta kuinka vapaita
linnut todellisuudessa ovat? Talvella ne joutuvat etsimään ruokaa koko lyhyen
valoisan ajan ja värjöttelemään kylmän ja tuulen suojassa pitkän, pohjoisen yön
yli. Kesällä rakennetaan pesää, pariudutaan ja ruokitaan poikasia. Silloin ei
kovin paljon muuta ehdi tekemään. Vaisto ohjaa linnut toimimaan tietyllä
tavalla, joka turvaa elämän ja lajin jatkumisen.
Miten vapaa itse olen, sitten kun tämä pandemia on ohi ja voin
taas elää vailla poikkeusolojen rajoituksia? Suomalaisilla on joukko
lakisääteisiä velvollisuuksia, jotka on hyvä täyttää, ellei halua joutua
hankaluuksiin tai jopa oikeasti kaltereiden taakse. On oppivelvollisuus, miehillä
asevelvollisuus, lapsistaan on pidettävä huolta, on noudatettava lakeja ja
maksettava veroa tuloistaan ja tekemistään ostoksista.
Ihminen ei voi vihellellä miten tahansa vapaana kuin taivaan
lintu. Jos haluaa syödä ja asua jossakin, on tehtävä työtä ja saatava palkkaa.
Onneksi meillä on Suomessa kattava sosiaaliturvajärjestelmä, jotta nekin, jotka
eivät kykene työtä tekemään tai saamaan, voivat elää jonkin tasoista
ihmisarvoista elämää. Yhteiskunnan turvaverkoista löytyy kuitenkin myös
aukkoja, joihin joku aina putoaa.
”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”, runoili
Aaro Hellaakoski. Rakennamme itsellemme tapojen ja tottumusten vankilan, josta
on vaikea päästä ulos. Asiat tapahtuvat samalla tavalla päivästä toiseen,
vaikka monesti kaipaisimme elämäämme vaihtelua. Muutoksen tekeminen vaatisi
voimaa ja rohkeutta, jota ei sitten lopulta löydykään. Toisaalta umpihangessa
on raskasta tarpoa...
Ehkä linnut eivät osaa kaivata lisää vapaa-aikaa ja
mahdollisuutta uppoutua kehittäviin harrastuksiin, niin kuin me ihmiset. Ehkä
ne todella ovat meitä vapaampia, koska sopeutuvat elämänsä välttämättömyyksiin
turhia murehtimatta ja vastaan sanomatta. Ainakin ne silloin ovat vapaita
huolista, joita me ihmiset tunnumme joskus kehittelevän melkein tyhjästäkin.
Onnettomista onnellisin on se, joka ei tiedä olevansa onneton.
Antero Heikkinen
Mietteitä
koronavankilassa 2.4.2020