 |
| Salmela lähempää |
Kovasti oli
asuinpaikkani Hirvenniemi muuttunut kuudenkymmenen vuoden aikana. Entistä
kotitaloakaan ei löytynyt. Koulu oli kuitenkin ennallaan
kirkonkylän toisella
laidalla, Pirttijärven kauniilla rannalla. Herttainen, keltaiseksi maalattu
puutalo. Pihapiirissä oli jo 50-luvulla toinen uudempi ja isompi, kivinen
koulurakennus. Ja sitäkin oli jo laajennettu entisestään. Koulu on nimeltään
Salmelan koulu. Oli kesä, emmekä päässeet sisälle herättelemään tarkempia
muistoja ja tunnelmia. Luokkahuoneesta minulla on muisto vain kömpelöistä puisista
pulpeteista, joissa istui kaksi oppilasta rinnakkain. Seinillä oli värikkäitä
ja mielenkiintoisia kuvia arkielämän töistä ja Raamatun kertomuksista. Ja
tietysti myös lasten piirustuksia. Opettajan korokkeella seistä torotti
arvokkaana tumma urkuharmoni, jonka säestyksellä päivä aloitettiin.
Koulumatka Hirvenniemeltä kirkonkylälle tuntui pitkältä. Eikä ihme, koska talvet niillä korkeuksilla olivat kylmiä ja runsaslumisia. Hirvenniemen molemmin puolin loiskuivat isot järvet, Sapsojärvi ja Pirttijärvi, joiden välillä kapea Hirvensalmi pysyi sulana talvellakin. Salmen yli kaareutui pieni betonisilta. Sen kaiteissa oli neliskanttisia aukkoja, joista kuikittiin alas. Ajattelin, että juuri tuosta sillasta oli tehty lastenlaulu: Pieni kissanpoikanen katsoi sillan reikiin… Salmi oli pelottava ja kaikenlaisesta kiipeilystä sillalla oli selkäsaunan uhalla varoitettu. Vielä pitkään sen jälkeen, kun olimme muuttaneet pois Sotkamosta, näin painajaisunia tuosta sillasta. Roikuin lipsuvien sormieni varassa sillan kaiteen ulkopuolella ja putosin kylmään veteen. Kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin, jalat ylettyivätkin pohjaan ja heräsin ihan kuivin jaloin omassa sängyssä. Koulukuljetusta minulla ei ollut, koska matka oli alle viisi kilometriä, mikä silloin oli rajana.
Koulun aloittaminen ei minua jännittänyt, vaan odotin sitä innolla. Osasin jo lukea, Aku Ankoista olin oppinut. Mummot ja ukit ja tädit ja sedät, kaikki sanoivat, että Riitta on topakka tyttö. Uskoin pärjääväni koulussa, kun kerran noin sanottiin. Siispä saatoin rauhallisella mielellä tepastella kouluun ensimmäisenä aamuna äidin kanssa. Seuraavana aamuna taisin jo kulkea kouluun yhtä matkaa Huotarin ja Heikkisen tyttöjen kanssa. Olin saanut kesällä ukilta ja mummolta seitsenvuotislahjaksi olkalaukun koulun aloitusta varten. Se oli kerman värinen ja tuoksui ihanasti uudelta nahkalta.
Opettajani kasvoja tai nimeä en muista. Muistan vain, että hän oli kiltti ja viisas. Hänellä oli siisti nuttura, josta ei yksikään hius koskaan päässyt karkuteille. Ja vanha hän varmaan oli. Kaikki opettajat tuntuivat olevan vanhoja.
Kouluun piti viedä eväät, leipäpalat ja maitoa pullossa. Tarvittiin myös pieni ruokaliina pulpetille. Minulla oli aluksi pieni pyyheliina siihen tarkoitukseen. Myöhemmin teimme käsityötunnilla pienet ruokaliinat vohvelikankaasta. Pujottelimme niihin reunoille värikkäitä kuvioita, kiemuroita ja rasteja. Uudemman yläkoulun oppilaat toivat meille kouluruoan ämpärissä. Opettaja jakoi siitä kaikille kunnon annokset. Ruokarukous luettiin yhteen ääneen. Se oli lyhyt ja ytimekäs: Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme, aamen. Sitten ruokailtiin hiljaisuuden vallitessa. Ei puhettakaan, että olisi saanut jutella tai pelleillä ruoan kanssa. Ruokana oli aina jotain puuroa, velliä tai keittoa. Minä tykkäsin kyllä kaikista ruuista ja söin aina lautasen tyhjäksi, niin kuin äiti ja mummo olivat neuvoneet. Vähemmälläkin olisin pärjännyt. Söimme makaroonivelliä tai pottumaitoa. Aika usein saimme hernekeittoa. Mannapuuro tai ohrapuuro marjaisan sopan kanssa oli parasta, varsinkin, jos sopassa oli rusinoita seassa. Rukiinen puolukkapuuro oli herkkua. Jokaisen oppilaan piti syksyisin poimia ja tuoda koululle kaksi litraa puolukoita. Muistan jonkun tuttavani kertoneen, että heidän piti tuoda kouluun myös perunoita. Meidän ei tarvinnut, ehkä siksi, että meillä ei ollut perunamaata. Kerran, kun olin aikani kuunnellut joidenkin tuttavieni luettelevan kouluaikaisia inhokkiruokiaan, etsin netistä tarinaa kouluruokailun historiasta. Ja jälleen sain olla ylpeästi suomalainen. Suomessa säädettiin ensimmäisenä valtiona maailmassa laki maksuttoman kouluruoan tarjoamisesta kansakoululaisille vuonna 1943 ja lain tuli toteutua koko Suomessa vuodesta 1948 alkaen.
Koulussa ei ollut vaikeaa. Mukavaa siellä oli, varsinkin välitunnilla. Talvella hiihdimme koulutaloa ympäri monta kertaa välkkärin aikana. Syksyllä ja keväällä hyppäsimme narua ja kinkkasimme. Pelattiin polttopalloa ja leikittiin ”kuka pelkää mustaa miestä”. Koulusta saatu Aapinen oli hieno ja mieluinen. Myöhemmin aikuisena löysin saman Aapisen kirjakaupasta ja pitihän se ostaa lapsenlapsien varalle. Voi miten tuttuja ja rakkaita kaikki sen kuvat ja tarinat olivat. Laskemista ja kirjoittamista opeteltiin myös. Ja askartelua ja ympäristöoppia. Käsitöissä tehtiin erilaisia pujotteluhommia ja ehkä jo vähän virkattiinkin.
Parhaat kaverini ensimmäisellä luokalla olivat Anna-Maija, jonka sukunimeä en muista, ja Wilmin Pirjo. Pirjo asui kirkonkylällä ja kuljimme hänen kanssaan koululta kylälle yhtä matkaa. Talvella, kun saimme oikaista jäätyneen Pirttijärven yli kirkonkylälle, poikkesimme usein rannan lähellä olleeseen paperikauppaan. Sieltä ostimme kiiltokuvia, yleensä niitä ihan pienimpiä ja halvimpia. Joskus kolikkomme riittivät myös isompiin ja hienompiin, sellaisiin, joissa oli kiiltävää hilettä pinnalla. Joskus ei ollut varaa muuhun kuin kiiltokuvien ja paperinukkien katseluun ja tulevien ostosten suunnitteluun. Sitäkin siellä sai rauhassa tehdä.
Vain yhden luokan kävin tuota tunnelmallista Sotkamon kirkonkylän koulua. Kesällä 1959 muutimme takaisin Kajaaniin ja siellä jouduinkin isoon kouluun, Kajaanin keskuskansakouluun. Pirjon kanssa emme koskaan enää tavanneet. Ei edes luokkakuvaa ole muistona. Sinne jäi tuo mukava luokkakaveri, iloinen lettipää. Myöhemmin teini-iässä ja aikuisena seurasin hänen menestyksellistä pikajuoksijan uraansa ja myöhempää toimintaa erilaisissa luottamustehtävissä urheilun parissa. Pirjo Wilmi-Häggman valittiin ensimmäisenä naisena v.1981 kansainvälisen olympiakomitean (KOK) jäseneksi.
Riitta Kärkkäinen
5.4.2022
Takaisin tarinoihin