Syntyi poika, syksyn lapsi,
tummakulma, säihkysilmä.
Pian varttuikin vankaksi,
siskojansa suuremmaksi.
Vaan on poika vaisunlainen,
miettiväinen, tuumaavainen.
Viikari viiden ikäinen,
harvoin sanoi hän sanasen.
Poika kävi koulujansa,
kävi kutenka osasi.
Tuli viimein valmihiksi,
metsuriksi mieronteillä.
Eipä työtä tarjoteltu
kuusikoihin komenneltu.
Toinen piti oppi ottaa,
talonmieheksi toeta.
Jo kelpasi jonne kunne,
lautatarhan apuriksi,
mies täynnänsä toivehia,
tarmoa muille tarjota.
Tuli tuosta palkkapäivä,
poika parka pahoin pettyi:
toiset tienasi tuhansin,
hälle suotiin satasia.
Oli hänellä haaveita,
unelmia nuoren miehen:
”Töitä teen ja talon hankin,
sinne tytön sinisilmän.
Yrityksen yrittäisin,
kalastaisin, kuskailisin,
pihamaita puhdistaisin,
talorahani tienaisin.”
Mutta eipä Suomen maassa
havaittuna hallitusta,
joka mieltä nuoren miehen,
unelmia ymmärtäisi.
Eikä palkkojen puoltajaa,
joka tuota tajuaisi,
että mies varrelta vankka
voisi itsensä elättää.
Se on laki Suomen maassa,
käytäntö riitaryhmien:
”Jos et taivu täyteen työhön,
pysy kernaasti kotona.
Sinne sulle leivän tuomme,
särvintä päälle panemme.
Unohtaisit jo uhosi,
unelmasi nuoren miehen!”
Antero Heikkinen