Vuosikymmen oli vaihtunut. Oli vuosi 1970 ja täytin kolmekymmentä vuotta. Olin hoitanut ja opettanut muiden ihmisten lapsia. Ilmeisesti silloin aloin kuulla ”sisäisen kellon tikityksen”.
Olin mennyt naimisiin ja aloimme mieheni kanssa keskustella
siitä, että olisi aika perheen lisäykselle. Lapsi olisi tervetullut meille, jos
se olisi mahdollista.
Pian aloinkin odottaa ja se ei jäänyt keneltäkään huomaamatta, sillä voin pahoin milloin mistäkin syystä. Mies joutui piippuineen ulos tupruttamaan tupakan tuoksut, josta olin aikaisemmin pitänyt. Alakerran koulukeittolan ruoan hajut piti tuulettaa pois, jotkut pesuaineet, kahvi ja moni muu sai minut yökkäämään. Onneksi se vaihe meni pois ja pahoinvointini väheni.
Uuden vuoden jälkeen jouduimme kylätiellä nokkakolariin. Oli satanut runsaasti lunta ja tie oli kapea. Meitä vastaa tuli mutkassa kovalla vauhdilla iso auto. Sitten rysähti. Mieheni oli kääntänyt rattia niin voimallisesti, että se katkesi kolmesta kohtaa. Kun ei ollut turvavyötä minä paiskauduin pää edellä tuulilasista läpi. Sekuriittilasin siruja oli kasvoissa ja kaulassa. Minut pelasti varmaan paksu villainen kypärämyssy pahemmilta vammoilta. Toinen naapuri lähti vauhdilla kuljettamaan sairaalaan. Minua pelotti kyyti ja se kun kuski hoki vielä, että nyt saa ajaa niin lujaa kun pääsee. Varmaan häkin pelkäsi kuinka yltä päältä veressä olevalle matkustajalle käy.
Sairaalassa nypittiin lasinpalasia kasvoistani ja todettiin
lievä aivotärähdys. Onneksi odottamani vauvakin voi hyvin. Minua katsomaan
tullut mieheni kuuli hyvät uutiset ja jopa vitsaili minun näyttävän naarmuisena
ja turvonneena tappelussa olleelta kollikissalta.
Lapsemme pelastui ja
minäkin toivuin nopeasti aivotärähdyksestä. Jälkeen päin ole ajatellut, kun ei
ollut turvavöitä, se auttoi esikoistamme selviytymään.
Verenpaineeni oli liian korkealla ja anemiaa en saanut millään korjautumaan. Kovin mukavalta ei tuntunut neuvolakortin ylälaitaan kirjoitettu huomautus: Huomio, vanha ensisynnyttäjä! ja se oli vielä alleviivattu punakynällä. Inhosin neuvolakäyntejä ja saamiani torumisia.
Tämän lisäksi minulla oli ennenaikaisia supistuksia. Niitä
estettiin professori Waran ohje ,että piti ottaa neljästi päivässä
ruokalusikallisella konjakkia. Pidin nenästäni kiinni ja nielaisin kiltisti
inhoamani ”lääkkeen”. Mies kävi ostamassa aina vain kalliimpia pulloja ja minä
vain yököttelin.
Olin silloin äitiysloman tuuraajana alaluokilla ja pelkäsi,
että joku oppilaista huomaa open haisevan viinalle. Pureskelin kahvinpapuja ja
muita hajua poistavia aineita.
Kesä tuli ja ähkin helteessä ison mahani kanssa. Juhannuksen aatonaattona tuli lähtö synnyttämään.
Kaikki sujui hyvin ja kivutkin kestin, mutta iloani pimensi
kätilön hätäily” Voi hyvä Luoja tällä lapsella on napanuora tiukasti kaksi
kertaa kaulan ympäri”. En tiedä, kuinka siinä olisi käynyt, jos ei ollut
kokenut kätilö, joka selvitti nopeasti vaikean tilanteen. Vauva haukkoi
henkeään ja oli sinertävä. Olin aivan kauhuissani, sillä tiesin mitä hapenpuute
voi aiheuttaa vastasyntyneelle.
Onneksi huoleni oli turhaa, sillä myöhemmin huomasimme, kun
seurasimme lasta, ettei hänelle ollut jäänyt mitään pysyvää vammaa. Tytöstä
kasvoi vähitellen upea täyspäinen nuori nainen.
Kotiin päästyämme meille alkoi tulla rotinoita. Pienen kylämme emännät olivat aivan kilpaa leiponeet ja toivat meille piirakoita, pullakransseja ja kakkuja oman koulun vanhapoikaopettajan perheenlisäykselle. Onneksi meillä oli iso pakastin ja sieltä oli hyvää tarjottavaa kahvileipää myöhemmin kesällä tulleille kaukaisille vieraille.
Olen ylpeä esikoisestamme ja meillä on erittäin lämmin ja läheinen suhde. Välillä aina mietin, kuinka yksinäinen ja onnetonkin olisin, jos en olisi saanut esikoistytärtäni ja hänen tomeraa pikkusiskoaan.
Kerttu Miettinen
2025