7.7.2021 Keskiviikko. Ortopedian polilla. Selkä ja lonkka siinä kunnossa, että vaativat leikkaushoitoa. Aloitetaan selästä, odotus 6 kk.
1.12.2021 Keskiviikko. Selän leikkaus peruutuspaikalla, viikko alle 5
kk päätöksestä. Toipumista homeisella osatolla korona-aikaan. Altistus
lisääntyi.
7.8.2023 Maanatai. Lonkkaleikkauksessa 25 kk
alkuperäisestä päätöksestä. Sairaalaan 6:45. Syömättä 12 tuntia ennen tuloa. Alkuvalmistelut vievät aikansa,
leikkauspöydällä noin 8:30. Selkäydinpuudutus vähemmän kivulias kuin
aikaisemmalla kerralla, ei kuitenkaan miellyttävä toimenpide. Pressu naaman
eteen. Jotakin puuhastellaan, mihinkään ei koske. Jokin pultti porataan lantioluuhun.
Tietokonetta säädetään kiintopisteilleen ja se tekee leikkauksen. Kirurgit
arpovat lonkan tekonivelten kokoa, pienen kiistelyn jälkeen tulevat samaan
tulokseen. Homma ei taida olla aivan hanskassa?
Jossakin vaiheessa kuulen hoitajan sanovan:
”saturaatio laskee, hengitä Pertti syvään, hengitä, hengitä”. Teen työtä
käskettyä. Saturaatio nousee. Hoitaja pistää jotakin ainetta suoraan
tippaletkun kanyyliin, se aiheuttaa hetkeksi pahoinvointia. Tämä toistuu vielä
pari kertaa. Jostakin syystä väsähdän jotenkin, en muista enkä tajua ajankulua.
Havahdun siihen kun pressu poistetaan: ”Siirretään sinut nyt omaan sänkyyn ja
viedään heräämöön”.
Heräämössä hetken torkahdus, kello näyttää 11:sta.
Kolme hoitajaa hallitsee tilaa, sänkyjä ja makoilijoita on pari miun lisäksi.
Kyselen hoitajilta ruokaa, kahtelevat papereita. ”sinulla ollut salissa
pahoinvointia, emme voi antaa”. Selittelyni huonovointisuuden hetkellisyydestä
ei tehoa, eivät varmaan halua lisätöitä. Hoitsut käyvät vuorotellen syömässä,
kukin kehuu annostaan hyviksi. ”Porukkalottokin on tekemättä, kenen vuoro tehdä
ja maksaa”. Kuuntelen nälissäni kaikenlaista lörpöttelyä lotosta ja muista
tyhjänpäiväisyyksistä, miulla on näläkä!
Kello lähentelee yhtä iltapäivällä. Noutaja tulee
viemään minut osastolle. On tutun näköinen ja kuuloinen punatukkainen hoikka
nainen. Hän muisti minut ensin liki kaksi vuotta sitten kuljetuksesta
selkäleikkauksesta osastolle. Silloinkin juttu luisti. Hän sanoi jäävänsä
eläkkeelle tämän viikon jälkeen. Toivotan hänet tervetullevaksi Hermannin
nuorisoseuraan.
Osastolla hän kysyy: ”Minnekkä tämä mies viedään?”
sinipukuinen tiskin takaa sanoo: ”Meille ei pitänyt tänään tulla enää uusia
potilaita, mutta vie hänet tuon nurkan takana olevaan huoneeseen 431. Siellä on
sänkypaikka tyhjänä.”. Tyhjässä huoneessa sanomme kuskin kanssa heipat
toisillemme, hymyilemme ja vilkutamme lähtiäisiksi. Jään yksin.
Pitkän tovin jälkeen tulee sinipukuinen huoneeseen
ja sanoo: ”Sinut on tuotu nyt väärälle osastolle. Pitää koittoo selevitte mitä
tehhään. Näytäppä sitä ranneketta”. Ottaa siitä tiedot ylös. Menee tunteroinen,
vähän toistakin, mitään ei tapahdu. Lopulta soitan kelloa, joku toinen
sinitakki tulee ja kysyy soiton syytä. Kyselen ensin syömistä, viimeisestä
suupalasta on jo reilut 18 tuntia. ”Minäpä selevitän tilannetta”, hän sanoo ja
poistuu.
Menee puolituntinen, hoitsu tulee ja sanoo: ”Meillä
osaston jäkaapissa on niin vähän syömisiä, eikä niitä ole tarkoitettu
vieraille, joten emme voi tarjota sinulle kuin vettä” ja ojentaa vesilasin.
Miulla alakaa jo keittää ja kohtuullisen kovalla äänellä kehoitan häntä
kahtomaan miun potilastiedoistani, vaikka OmaKannasta, mille osastolle minä
kuulun. ”Sinä et ole meidän osaston potilas, joten meillä ei ole oikeutta
katsoa sinun tietojasi”. Keitokseni lämpiää lisää ja kehoitan viemään minut
vaikka ensiapuun, jossa löytynee sellainen henkilö, joka voi selevittee miun
oman paikkani potilaana. Hoitsu poistuu ja tulee melkoisen tovin kuluttua
takaisin sanoen: ”Tilattiin sinulle kuljetus, se tulee kohta.”
Menee vartti jos toinenkin, kolmaskin. Kuljetusta ei
kuulu. Soittelen jälleen kelloa. Hoitsu tulee. Sanelen hänelle ohjeita: ”Viekee
nyt perkele miut jonnekkin muualle, jossa joku voi tehä asian hyväksi jottain
ja saisin muutakin ruokoo kuin vesvelliä. Ensiapu nimenä olisi tämän
viivyttelyn perusteella paras paikka.”. Hoitsu häipyy ja palaa pian tarttuen
sänkyyn, poistaa pyörien lukituksen. Nyt ilmeiseti alkaa tapahtua. Tiskillä
vielä varmistettaan: ”Se traumatologia olisi varmaan oikea”. Minä kyllä traumatisoidun
vähemmästäkin. Matka menee rattoisasti mykkäkoulun merkeissä.
Kello on viijen maita ip. Osastolla ihmetellään
suuresti, minne mies on kadonnut. Ei paljon naurattanut, hymyilytti hieman,
meinaan minua. Hoitsut olivat täällä paljon iloisempia ja mukavampia kuin
edellisellä osastolla. Ensihätään sain pari leipäpalasta ja trippimehupurkin.
Ruokaa en saanut, kun en ollut tilausaikaan osaston kirjoilla. Ruokaa ei
tuhlata.
Odotus oli ohi!
Aamulla alkaa laitostuminen, todenteolla. Ruokaa tulee säännöllisesti ja sitä odotetaan.
Pertti Sormunen
16.11.2025