Keväinen katusora rouskuu askeltaessani kiireisesti kohti sairaalaa. Huomaan ympäristön valmistautuvan vähitellen kesään, mutta mieleni ei ole valmis ajattelemaan yhtään pidemmälle. Olen antanut aivojeni keskittyä pohtimaan asiaa, jonka silmälääkärini kertoi muutamia viikkoja sitten. Tuona samana päivänä olin aamulla hiihtänyt jäällä; maisema oli täynnä aurinkoa kuten mielenikin. Olin valmistautunut jokavuotiseen lääkärikäyntiin kuten muihinkin elämän rutiineihin. Lääkärin toimenpiteet tuntuivat niin tutuilta: otsa kiinni pantaan. Silmät vuotivat ja kirvelsivät. Parikymmenminuuttinen vastaanottoaikani oli lopussa. Sitten tulivat lääkärin pysäyttävät sanat. Voisin sanoa sitä vaikka jytkyksi, kuten politiikassa käytettiin vuosia sitten. Lääkärin viesti oli, että voisin alkaa odotella kutsua tarkempiin silmätutkimuksiin. Enempää tietoja hän ei kertonut, niitä saisin vasta jatkotutkimuksen jälkeen. Niin syvällä ajatuksissani kuljen, että hämmästyneenä huomaan jo olevani sairaalan ulko-ovella.
Odotusaulan
seinien vaaleus riitelee mielialani kanssa.
Mustaa niiden pitäisi olla. Hyvä että vielä, kuitenkin, näen
silmilläni. Odotustila on melko täysi. En ole siis ainut sokeaksi tuleva,
tuumailen. Kun sain tietää
tutkimustarpeesta, mielikuvitukseni lähti laukkaan. Lääkärikäynniltä tultuani etsin vanhan aikakausilehden, jossa kerrottiin
henkilöstä, jonka näköä ei voitaisi parantaa vaan edessä olisi sokeus. Ahdistus valtasi, kaikki ympärilläni oleva
tuntui menettävän merkityksensä. Seuraava
askeleeni oli netti; lisätietoa tarvitsin,
vaikka tiesin, että tuskani kasvaisi entisestään. Kyllä se kasvoi.
Kutsua
tutkimukseen odottelin kolme viikkoa, jolloin netti ja silmäsairaudet tulivat
tutuiksi. Luin ja istuin yksin kotona, mieleni myllersi, kauhukuvat vaihtelivat. Pohdin sairauksia yleensä sekä vaihtoehtoja,
millaisen tiedon kanssa jaksaisin eteenpäin. Mutta jos menetän näön, miten jokapäiväinen elämä yksin asujana
onnistuu? Että en näkisi kaunista
luontoa, metsiä, kukkia, mitään? Tai
vain hämärästi, apua tarviten, joka päivä?
Polvea on
vaihdettava toisen päälle monta kertaa sairaalan odotusaulassa. Istun ja katselen, kun kutsunumerot näyttötaululla
vaihtuvat tutkimukseen siirtymiseksi.
Aivan normaalinoloisina nuo muut näyttävät lähtevän tutkimushuoneen
numeron suuntaan. Rauhoittelen itseäni
ja päätän, että minun on kerrottava ystävilleni tilanteestani. Olin päivästä toiseen siirtänyt puhumista haluten ensin
tietää silmieni koko totuuden.
Vuoronumeroni
ilmestyy taululle; säikähdän, mutta löydän huoneeseen. Hoitaja huoneessa pahoittelee, ettei ole
lääkäri kuten olin odottanut. Otsa
painetaan jälleen tiiviisti laitteeseen, ja purukumia jauhava hoitaja ryhtyy
työhön. Yritän sopertaa kysymyksen, onkohan
kyseessä kuiva vai märkä tapaus. Hoitaja
vastaa, ettei kyseessä ole kumpikaan. En
tiedä, pitäisikö vastauksen rauhoittaa vai huolettaa. Tehtyään tutkimukset hän
pyytää siirtymään odotusaulaan. Hoitaja keskustelee
lääkärin kanssa, ja kutsuu sen jälkeen uudelleen
tutkimushuoneeseen. Odotus jatkuu; sairaalan aula on käynyt melko autioksi ja
iltapäivätunnit ovat lopuillaan.
Minut kutsutaan
jälleen vastaanottohuoneeseen. Hoitaja kertoo, ettei lääkäri tänään ehdikään katsoa
tapaustani, vaan soittaa minulle lähipäivinä.
Niinkö, kuulen vastaavani ja katson hämmästyneenä. Pettymys pitkän odotuksen jälkeen on suuri;
olin valmistautunut tietoon, olisipa se hyvää tai huonoa.
Sora jaloissani
rapisee kotimatkalla samalla rutiinilla kuin sairaalaan tullessani. Oivallan,
että tässä asiassa edessäni on vielä monta pidempää ja lyhyempää odotusta.
Pirjo Willman
2025