1 h + k + wc, ammeella. Siinä se nyt oli, tuleva kotini! Suljin sanomalehden. Nyt loppui alivuokralaisasunnot ja muutot. Oli 70-luvun alku ja oman asunnon hankinta miellettiin kannattavaksi, sillä inflaation taso oli Suomessa korkea. Saattoi silläkin olla merkitystä, mutta minulle tärkeintä oli päästä asumaan omaan kotiin, itsensä ”herraksi”.
Pankin puheille oli mentävä ja myönteisen lainapäätöksen
sain, 70 prosenttia kauppahinnasta. Mutta mutta, se omarahoitusosuus? Apu löytyi tarvitsevalle: sisaren mies,
laina, lyhyellä takaisinmaksuajalla.
Entä asunnon pintaremontti? Toisen
sisaren mies lupautui maalaustalkoisiin.
Suvusta oli todellista hyötyä.
Talo, jonka ylimmässä kerroksessa tuleva kotini sijaitsi,
oli rakennettu 1940-luvun loppupuolella. Koin suoranaista värien iloittelua
maaliostoissa: keittiöön vaalean vihreää seinää, kirkkaan keltaista kaappeihin;
voimakkaat ja puhtaat värit olivat muotia. Kalusteet sain kierrätyksenä
sukulaisilta, ja tulivat uusiksi maalikylvyssä.
Olohuone oli varustettu erkkeri-ikkunalla, ja se nosti asuntoni suorastaan ainutlaatuiseksi. Ikkunan huonompi puoli oli, että se avautui
sisälle päin, saranat yläreunassaan. Ikkunanpesussa
vahvaa ja luotettavaa kannattelijaa
tarvittiin; viides kerros ja alhaalla
asfalttia. Olohuoneen seinään valitsin tapetiksi syysruskaisen
maiseman, ja pörröpintainen, okra intianmatto
sekä erkkerin pitkät verhot täydensivät luonnonläheistä tunnelmaa. Oleskelusohva rakentui laverisängystä
pehmusteenaan tukeva vaahtomuovipatja, jonka päällystin omin käsin kotimaisella
Vallilan tummanruskeasävyisellä kankaalla, kaksi vaahtomuovituolia vielä samoilla
raaka-aineilla varaistuimiksi. Ainut
valmiina ostettu huonekalu oli kotimainen Pallo-korituoli; kaunis ja epäkäytännöllinen.
WC oli pieni, mutta ei liian pieni kylpyammeelle. Aluksi ihastuin siihen, maalaistyttö.
Omakotitalossa asuvan työtoverini lapset
tulivat kylään ja polskivat vierailuajan, toiveena oli saada amme myös kotiin.
Olin onneni kukkuloilla saatuani kotini valmiiksi. Olin täynnä tarmoa, opiskelin, harrastin,
keittiön nurkassa pulputti vesilukollinen ruusunmarjaviini. Innostuin leivonnasta: kypsyvän kardemummakakun
tuoksu oli kodikas ja turvallinen. Kylpyammeen
vieressä vaa´an viisari hinautui nopeasti suuntaan, josta en pitänyt. Leivontaa en lopettanut. Otin lenkkitossut pitkäaikaiseen käyttöön. Siihen aikaan olin kummajainen juoksuineni;
ei siitä edes puhuttu. Minua nolotti, ja useimmiten ajoitin Vänärin kierrokseni
iltaan. Jos joku näki, ei ainakaan
tuntenut. Kunto koheni ja vaakaa oli ilo
katsella!
Asuintaloni katutasossa sijaitsi alkoholikauppa, ja talossa
asui myös kaupan työntekijöitä. Yksi
kokeneimmista myyjistä esitteli minulle, talon asukkaalle, suosittua punaviiniä
ja neuvoi, että muutama sokeripala voi parantaa makua, jos liian happamalle
maistuu. Ehkä testasin, ehkä en.
Elämäni kulki eteenpäin.
Oma ensikotini, linnani, jäit
taakseni. Kiitos sinulle niistä
vuosista. Kävelen nyt ohitsesi, vilkaisen erkkeri-ikkunaasi. Siellä olet,
edelleen.
Pirjo Willman
2025
.