Uusi tutkimus sen jälleen todistaa: Olemme maailman onnellisin kansa. Eräs nuorehko ystäväni laittoi viestin heti tuon uutisen luettuaan: ”Kyllä ihmettelen!” Hän ei ole onnellinen. Hän on akateeminen, koulutettu, pätkätyöläinen, ketjutettu.
Olen suomalainen vanhus. Vanhuuteni on aivan erilaista kuin edellisten sukupolvien. Isäni kuoli jo 78-vuotiaana osittain sodassa saamiinsa vammoihinsa. Äitini eli 96-vuotiaaksi. Hän oli aina hyvin terve, jaksoi liikkua ja pitää huolta kodistaan ja itsestään. Setäni, isäni veli on tällä hetkellä 96-vuotias. Hän on edelleenkin hyvin terävä, muisti pelaa paremmin kuin monella nuoremmalla.
Äitini kävi viimeisinä vuosinaan usein läpi elämäänsä. Hänen kohtalonsa oli syntyä aviottomana lapsena, joka menetti äitinsä 10-vuotiaana. Hänen kasvattajansa ja tukijansa oli mummo, joka eli pitkän elämän ja huolehti hänestä kuin omastaan. Äitini toisti elämänsä viime vuosina usein, kuinka onnellista hänen elämänsä on ollut. Samoin setäni sanoo joka kerta hänet tavatessani: ”Olen elänyt hyvän elämän.”
Senioriopettaja-lehdessä (1/2025) Jyväskylän yliopiston gerontologian dosentti Rantakokko kertoo: ”Ikääntyminen on yksi yhteiskuntamme suurimmista saavutuksista. Se on tuonut mukanaan paljon mahdollisuuksia, mutta myös velvollisuuksia katsoa asioita uudella tavalla.” Ihmiset 65-vuotiaista 80-vuotiaisiin ovat hänen mukaansa nyt myöhäiskeski-ikäisiä. ”Ei heitä voi sanoa vanhuksiksi tai edes vanhoiksi. ”Hänen mukaansa ikääntyminen tuo henkilökohtaisen kehityksen lisäksi vapautta ja uudenlaista osallisuutta. Hyvinvointi tuottaa rauhallisuutta, mielen hyvinvointia, jonka saavuttamiseksi tarvitaan aktiivisuutta. ”Oleellista aktiivisuuden ja osallisuuden kannalta on liikkua kodin ulkopuolella.”
Olen suuriin ikäluokkiin kuuluva ”myöhäiskeski-ikäinen”(Rantakokko). Aloitin oppikoulun 10-vuotiaana aivan uudessa koulurakennuksessa, neljän kilometrin päässä kotoani. Muistan, kuinka meille teroitettiin, kuinka onnellisessa asemassa olemme, kun voimme opiskella, vaikka kaikki oli maksullista kouluruoasta kirjoihin. Opiskelin Helsingin yliopistossa. Toimin hoitoapulaisena ja opettajan sijaisena rahoittaakseni lainan lisäksi elämiseni. Olin peruskoulun, lukion ja aikuislukion lehtorina melkein 40 vuotta. Tähtäsin aina vakinaisiin virkoihin, ettei tarvinnut ”pokkuroida” päättäjiä ja etten joutuisi ketjutetuksi. ”Opinnot puhukoot puolestaan”, ajattelin. Niitä täydensinkin hanakasti omalla ajallani. Tuntui, että oli pakko pärjätä. Nyt eläkeläisenä olen kiitollinen paljosta. Joskus ihmettelen, kuinka nopeasti aika kului. Opiskelijoilta sain paljon, vieläkin olen muutamaan yhteydessä. Nykyään tiedotusvälineissä tuttu kasvo saattaa ilmestyä esim. analysoimaan Suomen talouselämää tai Ukrainan sotaa tai ennakoi kunnallisvaalien tuloksia tai antaa Postin pääjohtajan ominaisuudessa tilannekatsauksen -kaikki entisiä oppilaitani.
Olen sikäli onnellinen eläkeläinen, suomalainen vanhus, että minulla on aina ollut ihmisiä ympärilläni. Voin puhua luottamuksella tunteistani. Muutama ystävä jo-60-luvulta on elämässäni edelleenkin. Opiskelukaverini kanssa olemme taas suunnittelemassa yhteistä matkaa. Ehkä viivymme Helsingissä, kävelemme tuttuja katuja, käymme yliopistolla ja näyttelyissä ja - muistelemme.
Olen onnellisessa asemassa niinkin, että voin elää osan vuodesta maalla, lapsuusmaisemissa. Voin tavata vanhoja tuttuja kylätiellä, liikkua vapaasti metsäteillä, huolehtia talosta, pihasta ja puutarhasta. Tapaan paljon myös sukulaisia, kesäkuussa on odotettavissa serkkutapaaminen, toritapahtumia ym. Nyt jo odotan yhtä lämmintä ja kaunista toukokuuta kuin viime vuonna. Mattoranta on ”yliveto” kohtaamispaikka! Siellä juttu luistaa, muistellaan, kerrotaan kuulumisia. Viime kesänä joku kertoi pesevänsä talonsa vanhusten mattoja, kun omat on jo pesty, joku tuli pesemään toista kertaa puhtaita mattojaan ihan vaan seuran vuoksi. Eräs tuli Kööpenhaminasta, toinen Oulusta, kolmas Veronasta muistelemaan ja nauttimaan kauniista maisemista ja leppoisista maalaistunnelmista.