Aloin miettiä onnellisia muistoja vuosi vuodelta, elämäni alusta alkaen. Pieniä onnen pipanoita löytyi paljon. Täytyy tunnustaa, että kovin materialistisia ne olivat. Jostain syystä seitsenvuotispäivän synttärilahjat ovat jääneet erityisesti mieleen. Sain Purolan Katri-mummolta ja Iivari-ukilta lahjaksi kansakoulun aloitusta varten olkalaukun. Se oli kerman värinen ja tuoksui ihanasti nahkalta. Äidiltä ja isältä sain turkoosin värisen, ryppykankaisen uimapuvun, jonka mukana oli turkoosi pesurätti ja pikkiriikkinen turkoosi saippua. Saippuaa en raaskinut käyttää, koska se oli niin tosi pieni. Eeva-tädiltä sain siniset neulepuikot, joissa oli toisessa päässä Aku Ankan pää. Eeva-täti sitten pian opettikin minut luomaan silmukoita ja neulomaan. Kummitätini Annikki oli jälleen ommella surruuttanut lahjaksi uuden mekon. Kankaassa oli valkoisella pohjalla vihreitä pompuloita ja mekon hihat olivat kuin perhosen siivet. Annikki-tädillä ei silloin vielä ollut omia lapsia. Tunsin olevani hänelle tärkeä ja rakas, kun hän ompeli ja neuloi minulle.
Synttärilahjat
ovat aina myöhemminkin olleet tärkeitä ja tuottaneet sydämen täydeltä iloa. Kun
täytin yhdeksän vuotta kesällä ja olin syksyllä aloittamassa kansakoulun
kolmatta luokkaa, sain ensimmäisen ikioman polkupyörän. Se oli punainen ja sen
nimi oli Camping. Siihen asti olin hurruutellut äidin isolla Husqvarnalla. Kun
äidin pyörästä meni kumi puhki, ryhdyin ajelemaan isän Jaguaarilla, tangon
välistä tietenkin. Olin huikaisevan onnellinen ja ajelin sinä kesänä upouudella
pyörälläni varmasti satoja kilometrejä. Syksyllä koulumatkat sujuivatkin sitten
helposti ja joutuisasti.
Kymmenvuotislahjaksi
sain hopeisen sormuksen, jossa oli violetti, pyöreä kivi. Se oli ensimmäinen
koruni. Se sormus hävisi jo samana kesänä uimareissulla Kajaanin
kaupunginlammelle. Ehkä se tippui hiekkalinnoja rakennellessa ja vallihautoja
kaivaessa. Tai hurjissa sukelluksissa ja kuperkeikoissa vedessä.
Kansakouluaikana
pääsin ensimmäistä kertaa teatteriin. Kajaanin Työväen Teatterissa esitettiin
Prinsessa Ruususta. Silloin teatterikärpänen pisti ja elimistö vaatii
uusintarokotuksia alinomaa. Liityin koulun näytelmäkerhoon. Teatteriurani
debyytti oli esiintyminen Saapasjalkakissana saman nimisessä näytelmässä. Kissan
isäntää esitti luokkakaverini Markku, johon olin pikkuisen pihkassa. Minua
ujostutti ja ihastutti hänen vuorosanansa ” Kissakulta ” ja punastuin aina
hiusjuuria myöten sen kuullessani. Lukioaikana pääsimme koulun teatterimatkalle
Helsinkiin, silloin uuteen Helsingin Kaupunginteatteriin. Ohjelmassa oli
Richard II, pääosassa Vesa-Matti Loiri. Sekä näytelmä, että nuori Richard
tekivät vaikutuksen. Teatteri on tuottanut minulle paljon onnellisia hetkiä
sekä katsomossa että näyttämöllä.
Pienet
arkielämän onnen pipanat ovat kaikki tärkeitä. Osa niistä jää tarkemmin
mieleen, osa haihtuu kuin unet uuden päivän koittaessa.
Onhan
minulla toki isompiakin onnellisia muistoja. Avioliiton solmiminen mieheni
kanssa, tyttäreni syntymä ja lapsenlasten syntymät. Niistä minun täytyy kirjoittaa
ihan uudet kertomukset. Se vaatii uuden sivun jos toisenkin.
Riitta Kärkkäinen
13.9.22