Onni ja hiiren kärrit

Se oli sitä huoletonta lapsuusaikaa. Riissivellin kera parin ruisleipäpalaa syöty, lasillinen maitoa juotu ja ration kirkonmänöt ohi. Äitiltä tuli lupa lähtöön. Routaantuneen maan pinnalla oli ohut tasainen kerros yöllä satanutta lunta. Pökästellessäni alamäkeen, jäi jälet näkyviin. Olin ensimmäinen kulkija sateen jälkeen tiellä, joka johti naapuriin, parhaan kaverini Onnin luokse. Mieliala oli hyvä, kun en tarvinnut ottaa pikkuveljeä riesakseni tälle reissulle. Onneksi Onni oli valmiiksi ulkona, joten ei tarvinnut käydä ”kuulusteluissa” sisällä.

                      ”Isä tuli yöllä ”vihasena” kottiin ja nukkuu. Ollaan ulukona ja  hilijoo, jotta se ei                       herree.”

                      ”Mittee sitä tehtäs, männäänkö purolle jäitä särkemmään?” Kysyin

                      ”Ei männä vielä, lähetään ensin pottukuopalle kahtomaan yhtä hommoo”

Hilippasimme kuopalle ja totta tosiaan, sieltä lähti hiiren jälet pärekaton räystään alta. Omituisinta oli, että jäläkien molemmilla puolilla oli lumessa jälet, ihan kuin hiiri olisi jotakin kulettanut perässään. Onni valisti minnuu:

                      ”Siinä on hiiri vetäny kärrijä perässään. Mie seurasin äsken jäläkiä vähän matkoo
                        eli   halluutko sie kahtoo, minne ne männöö?”

                      ” Tottakai, lähetään...”

 Onnin jälet olivat hiiren jäläkien vasemmalla puolella ja kärrin tekemät urat kulukivat kauniisti hiiren jäläkien kahtapuolta. Jälkien seuraaminen oli helppoa. Tuosta ne menivät meijän puolelle piikkilanka-aijjan alite, seurasivat sen aidan vieruspolkua hetken. Poikkesivat hetkeksi polulta lehmien lyhyeksi kaluamaan heinikkoon.

Matka jatkui veräjän alitse kapaleen puolelle. Koukki jäätyneellä kynnöksellä välillä viilujen poikki ja pitkin. Hiiren käpälien jäljet tekivät mutkia toisensa jälkeen, mutta kärrinpyörät eivät eksyneet niiltä. Kivetyn salaojan ylimpien kivien ylikin olivat kärrit kulkeneet, vaikka hiiren tassunkuvat menivät kivien koloista ja jatkuivat ojan toisella puolella. Kohta jälet kaartoivat vasemmalle ja vastaan tuli vastaan tilusten välinen raja-aita. Tässä kohtaa lehmät rivät olleet laiduntaneet, joten siinä oli kaistale korkeata kuloheinää.

                      ”Onpa ollut vahva hiiri, kun on jaksanut vetää kärrit tuon kuivan heinän läpi”,
                        totesin.
                      ”On ihmeellistä männöö!” Onni myönteli jottai.

 Pian rajan jälkeen kääntyi kulkusuunta kohti hirsilatoa. Jäljet päättyivät ladon seinustalle ja elikko oli mennyt alimman hirren alta riukulattian alle.

 Mutta mutta? Mitä tuossa aeinustalla tekee tuo kaksipiikkinen perunakuokka? Piikkien välikin on sama kuin hiiren kärrinpyörien. Onni oli kuokalla vetänyt jäljet... Perkele... minnuu on pötöstetty.

Siitähän sai alkunsa yksi meidän välisistä juoksukilpailuista, Onni edellä ja mie perässä. Pari kolme kierrosta ladon ja navetan ympäri, kunnes piti istua ladon aukon hirrelle tassoomaan hengitystä. Ja tietenkin tekemään sovintoa.

 

Pertti Sormunen
14.09.2025 


Takaisin tarinoihin