Olen hätääntynyt, kuka minä oikein olen, mikä tämä paikka on ja mitä minä täällä teen? Ajatukset risteilevät painavalta tuntuvassa päässäni. Katson ympärilleni avuttomana, ihmeissäni.
Minut kyytiinsä ottanut nainen sanoo, että menemme kotiin. Mihin kotiin? Ajamme autolla jyrkkää mäkeä ylös, ympärillä on mahtavan suuria puita, edessä näkyy joku torni. Käännymme sivutielle ja sankka metsä vain jatkuu. Sitten tulemme aukiolle jossa on taloja. Ensimmäinen talo on uusi ja kaikki sen ympärillä on kuin piirustuksessa. Valtavista kivistä tehty aitaus rajaa autiota pihaa.
Ajamme toisen talon eteen. Se on vanhempi kaksikerroksinen puutalo ja pihapiiri on täynnä puita, pensaita ja kukkia. Piha on aidattu ja menemme portista sisään. Vastaan juoksee iso ruskeakarvainen koira. Pelästyn sen ryntäystä, mutta nainen selittää, että sehän on meidän kiltti höpsö Baiba- koira. Koira nuolee kättäni ja rauhoitun, vaikka sydän hakkaa kuin pajavasara.
Menemme sisään toisesta ulko-ovesta ja nousemme leveitä rappuja ylös. Seinillä on värikkäitä tauluja ja tasanteella on suuri isolehtinen kasvi. Tulemme asunnon eteiseen, josta avautuu näkymä pieneen keittiöön ja isoon olohuoneeseen. Välikössä on ovi kylpyhuoneeseen ja vaatenaulakko, iso peili ja tauluja seinillä. Keittiöstä pääsee makuuhuoneeseen, jossa on sängyn lisäksi kirjoituspöytä ja kirjahylly.
Ikkunan edessä on kukkapöytä täynnä viherkasveja, nojatuoli ja vaatekaappeja. Yöpöydällä on radio ja sen alla hyllyllä uniapneassa auttava laite. Yksi seinä on täynnä kehystettyjä valokuvia, sängyn päällä seinällä on vanha kaunis ryijy ja tauluja. Huone on valoisa ja viihtyisä .
Siirrymme katsomaan olohuonetta. Siellä on pyöreä ruokapöytä tuoleineen, sohva ja iso nojatuoli, rahi, kirjahyllyjä, isoja viherkasveja, sekä kangaspuut jossa on tekeillä iloisen kirjava räsymatto. Täälläkin on television lisäksi seinät täynnä tauluja. Ison ikkunan takana on kuusikko vihreänä seinämänä.
Huoneiden sisustuksen päävärit ovat valkoinen ja vihreä, paitsi olohuoneen verhot ja sohvassa olevat tyynyt säväyttävät oranssin värisinä.
Ihmeissäni kysyn, kuka täällä oikein asuu? Hämmentyneenä seuralaiseni kertoo tämän olevan minun oma asuntoni jo kaksikymmentä vuotta ja lisäsi, että hän on tyttäreni ja asuu talon alakerrassa perheineen. Kysyin paljon asioita ja alan hämärästi tajuta kuka olen, ja missä olen, ja miksi en muista mitään. Hän selvitti tilannettani miten olin kaatunut ja lyönyt pääni pahasti ja sen seurauksena oli muistinmenetys, joka lääkärien antamien toiveiden mukaan voi palautua entiselleen. Jään yksin asuntoon. Menen vessaan ja katson itseäni peilistä. Sieltä näkyy vanhan harmaatukkaisen naisen uurteiset kasvot ja silmälasien takan väsynyt tyhjän näköinen katse. Se olen minä.
Kuljen asunnossani, koskettelen tavaroita, olen toiveikas ja tyytyväinen näkemääni.
Tämä on siis kotini ja voin odottaa rauhallisin mielin toipumista ja kuntoutumistani tyttäreni perheen huolehtivassa ja rakastavassa huomassa. Opettelen vähitellen tuntemaan itseäni ja ympäristöä, sekä tulemaan itse toimeen päivittäisissä askareissa muistin palautuessa toivottavasti vähitellen ennalleen.
Kerttu Miettinen
2025