Peilissä seisoo keski-ikäinen, alaston nainen. Hän vetää
vatsaansa sisään ja antaa sen sitten laskeutua. Naisen hartiat lysähtävät
alakuloiseen köyryyn. Hän pukee kylpytakin ja laahustaa olohuoneeseen.
-Kaisa, sinä olet lihava, vanha, saamaton, inhottava ihminen,
hän sanoo ääneen. -Luuletko, että kukaan haluaa tavata sinua, olla sinun
kanssasi?
-Haluaako kukaan tosiaan enää olla ystäväni? hän jatkaa
ajatuksissaan. -Kaikki ne ovat niin tarmokkaita ja sisukkaita. Ja hoikempia ja
paremmassa kunnossa. Minun on tehtävä jotakin tai kuolen häpeään. Minut
löydetään täältä vasta kun kalman haju alkaa levitä rappukäytävään.
Kaisa selaa puhelimella netin laihdutusohjeita. Niitä riittää
sivukaupalla. Paasto tuntuu varmimmalta keinolta ja siihen hän päätyy. Hän
menee keittiöön ja tyhjentää kaiken ruuan roskikseen. Kaisa laskee kannuun kylmää
vettä hanasta ja palaa kannun ja juomalasin kanssa olohuoneen sohvalle.
Päivä kuluu hitaasti lehtiä selatessa ja vettä juodessa. Kaisa
avaa välillä television, mutta sulkee sen saman tien. Hän nousee kävelemään.
Olohuoneesta keittiöön, sieltä toisen oven kautta eteiseen ja takaisin
olohuoneeseen. Mielessä risteilee ankeita ajatuksia. Elämä tuntuu synkältä.
Kaisa päättää käydä kävelyllä. Jospa se vähän piristäisi. Hän
hakee keittiöstä roskikset ja pukee ylleen lenkkivaatteet. Roskakatoksella hän
tapaa itseään vähän vanhemman naisen, jonka tietää asuvan viereisessä rapussa.
He ovat joskus jutelleet pihalla säistä ja taloyhtiön asioista. Nainen kysyy,
ehtisikö Kaisa heille puoleksi tunniksi johonkin aikaan päivästä. Hänen pitäisi
käydä kaupassa eikä hänen miehensä pärjää yksin kotona. Tietysti Kaisa lupaa
tulla, vaikkapa kävelylenkin jälkeen.
Tuntia myöhemmin Kaisa soittaa naapurin ovikelloa. Tämä jo
odottaa kauppakassin kanssa. Naapuri kertoo, että hänen vammainen miehensä on
päiväunilla ja todennäköisesti nukkuu vielä pitkään. Jos mies kuitenkin herää,
Kaisan tarvitsee vain käydä kertomassa hänelle, että vaimo tulee pian takaisin.
Kaisa istuu muhkeaan nojatuoliin odottamaan ja katselee
ympärilleen. Olohuone on siisti ja täynnä kauniita esineitä, matkamuistoja,
kukkia ja tauluja. Asunnossa on hiljaista ja rauhallista. Kaisa palaa
mielessään lapsuutensa mummolaan. Vanha herätyskello raksuttaa jossakin, mummo
lukee kirjaa kiikkutuolissa ja ikkunalaudalla tuoksuu posliinikukka. Aurinko
lämmittää pientä tupaa. On niin rauhallista ja turvallista, että Kaisa on
vähällä nukahtaa.
Hän havahtuu, kun naapuri palaa kaupasta. Tämä haluaa tarjota
vieraalle pullakahvit. Kaisa kiittää ja lupaa ottaa kahvia, mutta ei mitään
syötävää, koska hän on – hän on juuri syönyt. Kahvitellessa naapuri kertoo
miehestään.
-Olimme muutama vuosi sitten pahassa liikenneonnettomuudessa.
Poikamme kuoli ja mies loukkaantui vakavasti. Minä selvisin vähimmällä. Mies
sai aivovamman ja menetti liikkumis- ja puhekykynsä. Nostan hänet pian pyörätuoliin
ja tuon tänne olohuoneeseen katsomaan televisiota.
-Eikö sinusta tunnu, että oma elämäsi menee pilalle, kun hoidat
häntä täällä kotona? Kaisa kysyy.
-Tämä on varmaan se minun ristini. Sitä paitsi on minulla
täällä kotona muutamia nautintojakin. Kuuntelen musiikkia, luen novelleja ja
matkustelen ympäri maailmaa, tosin vain matkailukanavalla. -Ja herkuttelen
hyvällä ruualla ja viinillä, naapuri kuiskaa ovelan näköisenä ja hymyilee
Kaisalle.
Kaisa tekee lähtöä, kiittelee naapuria kahvista ja halaa tätä
vähän hämillään. Kotiin hän palaa lähimarketin kautta, ostaa savulohta ja
tuorepastaa. Ja herkkusieniä kermaiseen kastikkeeseen.