1950-luvulla romaneja
kiersi maaseudulla talosta taloon.
Oli muistaakseni
sunnuntai, olimme koko perhe kotosalla, kun ovesta astui nuori romanipoika ja
istahti oven suuhun tuolille. Aran tuntuinen poika oli kävellyt syksyistä, mutaista
tietä paljain jaloin. Ihmettelimme joukolla hänen paljaita varpaitaan ja
säälittelimme häntä.
Muistan, kuinka pahalle pojan kohtalo minusta tuntui.
Luultavasti poika, olkoon hänen nimensä Rainer, oli minua
vähän vanhempi, mutta emme löytäneet hänelle sopivia kenkiä.
Rainer sai meiltä kuitenkin mukaansa ison
ruisleivän ja maitopullon. Hänen perheensä odotteli häntä vähän matkan päässä
kylätiellä. En tiedä, oliko hänellä kotia, monilla romaneilla oli silloin vielä
kiertävä elämäntyyli. Jotkut leiriytyivät yhden tietyn, ison kuusen alle. Kuusi
oli koulumatkani varrella ja muistan pelänneeni kulkiessani sitä tien kohtaa. Joka
tapauksessa tuo perhe sai aina ruokaa mukaansa talossamme piipahtaessaan.
Kuulin Rainerista myöhemminkin. Hän ei koskaan unohtanut
hyväntahtoisuuttamme vaan auttoi sukulaistamme esim. hevoskaupoissa pitäen
sukulaisemme puolta. Hänestä kehkeytyi oman romaniyhteisön johtaja ohjaten
nuoria pois rikosten tieltä. Muutaman kerran näin hänen kulkevan kylällä, hyvin
oman arvonsa tuntevana, komeat saappaat jalassa. Hän piti yhteyttä yllä sukulaiseeni
vuosien varrella.
Parisen vuotta sitten aurinkoisena kesäsunnuntaina ajelin lapsuuden
paikkakunnalla erään kerrostalon ohi ja ihmettelin lääkärihelikopterin laskeutumista
pihalle. Romaninuoria oli kokoontunut vähän kauemmaksi seuraamaan, kun paareilla
kannettiin ihmistä ja elvytettiin kopterin sisällä.
Pian liehuikin talon edessä lippu puolitangossa.
Rainerin ei tarvinnut enää huolehtia mutaisista, paljaista
varpaista.
Hän kuoli sanan mukaisesti saappaat jalassa.
Arja Tikkanen