-
Mattila, nyt on paljon pelissä. Mikäli emme saa
tarkempaa tietoa vihollisen ryhmityksestä tuolla metsän takana, meillä tulee
olemaan isot miestappiot huomispäivän taisteluissa, sanoi pataljoonankomentaja
tiedustelu-upseerilleen.
-
Saimme siepattua venäläisten radioviestin ja sen
mukaan heillä olisi iso joukko-osasto sijoitettuna tuon suon taakse sekä pieniä
yksiköitä järven rannassa. Tämä pitäisi vahvistaa ja saada myös selville, minne
heidän panssarivaununsa on sijoitettu omaa tykistökeskitystämme varten.
Tiedustelu-upseeri Jaakko Mattila oli kumartuneena
maastokartan puoleen esikuntateltan pöydän ääressä. – Minä käyn yöllä tutkimassa vihollisen
ryhmittymistä. Sovitaan vain tunnussana, kun ja jos palaan aamuyöstä omien
puolelle, sanoi Jaakko päättäväisesti.
Illan Jaakko käytti tiedusteluretkensä varusteiden
haalimiseen. Onneksi lunta ei ollut vielä niin paljoa, että olisi tarvittu
sukset. Hiipiminen ja piilottelu olisivat helpompaa jalan. Kun kaikki oli
valmista, Jaakko oikaisi kenttävuoteelleen pariksi tunniksi, kunnes olisi aika
lähteä. Tiedusteluretki olisi helpompi tehdä, kun vihollisen asemissa
nukuttaisiin.
Puolilta öin Jaakko nousi hiljaa vuoteeltaan, nosti
esikuntateltan ovivaatetta ja katosi äänettömästi yöhön. Yö oli kylmä, mutta
mitä parhain tiedustelutoimintaan. Ei satanut lunta, mutta kuunsirppi meni
vähän väliä pilveen tehden yöstä säkkipimeän. Välillä taas kuu valaisi kuin
himmeä kattolamppu, jolloin näki helposti, minne kulkea. Alkumatkan hän käveli
melko rivakkaa vauhtia, mutta mitä lähemmäs vihollisjoukkoa hän tuli, sitä
varovaisemmaksi kävi kulku.
Äkkiä Jaakko tunsi savun hajua. Se muistutti kodista
Sahalahdessa, kun äiti sytytti tulta leivinuuniin leipomispäivänä. Jaakko
melkein tunsi rievän maun suussaan… Samassa kovalla äänellä lausuttu
venäjänkielinen kirous sai hänet heittäytymään vatsalleen. Hän näki kauempana
nuotion, jonka ympärillä istui neljä miestä teetä pakeistaan hörppien. Olivatko
miehet jättäneet vartiopaikkansa lämmitelläkseen tulen ääressä?
Jaakko hiipi varovasti puiden suojassa miesten oikealle
puolelle löytääkseen vihollisen pääjoukon sijoituspaikan. Vasemmalle jäi laakea
suo ja sen taakse päästyään Jaakko löysi myös vihollisen pääjoukon. Äärimmäisen
varovasti Jaakko lähti vetäytymään takaisinpäin.
Sitten tapahtui onnettomuus: Jaakko astui oksan päälle juuri
vartiomiesten nuotion kohdalla ja oksa katkesi paukahtaen. Vartiomiehet
hyppäsivät pystyyn, sieppasivat aseensa ja huusivat: ”Stoi, pysähdy!” Jaakko tiesi, että hänet oli nähty ja lähti
juoksemaan, minkä kintuistaan pääsi. Kolme miehistä lähti takaa-ajoon. Aluksi
Jaakko juoksi nopeammin, olihan 25-vuotiaalla voimaa ja kestävyyttä, mutta kun
vartiomiehet vain sitkeästi roikkuivat hänen kannoillaan, alkoi Jaakko väsyä.
Hän tiesi, että jos miehet saisivat hänet kiinni, se olisi hänen loppunsa.
Keuhkot olivat jo pakahtumaisillaan, kun Jaakko huomasi esiin pilkistävän kuun
valossa ison tuuheaoksaisen kuusen. Viimeisillä voimillaan Jaakko heilautti
itsensä alimmalle oksalle ja kiipesi ylemmäs. Onneksi oksat kestivät hänen
painonsa. Juuri kun hän pääsi ylös, tulivat myös takaa-ajajat näkyviin. Jaakon
sydän jyskytti korvissa ja keuhkot olivat repeämäisillään, mutta hän yritti
vetää varovasti ilmaa, etteivät ryssät kuulisi hänen huohotustaan.
Vihollinen pysähtyi puun alle neuvonpitoon. Venäjänkielinen
polotus kuului selvästi Jaakon piilopaikkaan, olivathan ryssät aivan hänen
alapuolellaan. Takaa-ajajat tuntuivat neuvottelevan, mihin suuntaan pitäisi
lähteä. Sitten he kääntyivät yksissä tuumin oikealle. Helpotus veti Jaakon ihan
veteläksi. Oli ihme, ettei yksikään venäläisistä ollut tullut katsoneeksi
ylöspäin.
Jaakko lepäsi piilopaikassaan
vielä hetken ja odotti, että takaa-ajajat olisivat tarpeeksi kaukana. Sitten
hän laskeutui puusta ja lähti kulkemaan vasemmalle. Hän kaarsi pitkän lenkin ja
kääntyi sitten kohti omia linjoja. Onneksi kompassi näkyi hyvin kuun valossa.
Takaa-ajajia ei enää näkynyt ja Jaakko alkoi rentoutua. Nyt vihollisen asemat
tiedettiin. Edessä näkyi jo rintamalinjojen välinen vyöhyke.
Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kuusikosta
ryntäsi jotain isoa ja mustaa esiin möyryten kuin tarujen Minotaurus. Sitten
sujahti valoviiva Jaakon ohi ja kuului valtava jysähdys.
”Vihollisen tankki!” välähti paniikkiajatus Jaakon mielessä.
Mustia möykkyjä näkyi kauempana muitakin. Jaakon keksinyt tankki lähti
seuraamaan Jaakkoa ja jo toisen kerran sinä yönä mies sai juosta henkensä
edestä. Fosforiammukset välähtelivät hänen molemmilla puolillaan, kun
panssarivaunu yritti saada osuman pakenevaan mieheen. Jaakko juoksi mutkitellen
nopeammin kuin koskaan elämässään suojautuen aina välillä kranaattikuoppiin.
Ihme kyllä, mikään ammuksista ei osunut. Jaakko paineli samaa vauhtia suoraan
omiin linjoihin asti. Hän oli niin hädissään, että melkein joutui omien
ampumaksi, kun ei juostessaan saanut huudettua tarpeeksi nopeasti tunnussanaa.
Lopen uupuneen miehen päässä jyskytti yksi ajatus, joka
antoi voimia raahautua omaan telttaan: ”Löytyihän se tankkienkin
sijoituspaikka!” Huomenna säästyisi monta miestä.
Jaakko raotti yöpimeän esikuntateltan oviverhoa ja pujahti
omaan kenttävuoteeseensa. Silloin nousi pataljoonan komentaja unisena
istualleen ja kysyi: ”Kuka pentele sytytti telttaan valot?”
Jaakon vaatteisiin oli tarttunut niin paljon fosforia, että
se valaisi teltan. – Ilmeisesti minä
olen nyt ”valaistunut”, oli miehen viimeinen ajatus ennen uneenvaipumista.
Marketta Isotalo