Aamuaurinko paistaa viistosti edestä, mutta ei vielä lämmitä.
Askeleet rahisevat hiekkatiellä verkalleen. Lyhyitä, hitaita raapaisuja.
Minulla ei ole kiirettä, enkä nopeammin jaksaisikaan. Näinkin tulen varmasti
perille. Kauempaa kuuluu yksinäisen variksen raakku. Hento tuulenvire tuo
mullan ja mätänevien kasvien imelän lemun.
Jalat painavat jo, matka on ollut pitkä. Vielä tämä viimeinen
peltoaukeama ja sen jälkeen kuusikon läpi. Kapea kärritie kulkee melkein
viivasuorana syysmustien peltojen keskellä. Sato on korjattu. Vain tien
pientareilla kasvaa vielä jotakin, ohikukkineita loppukesän kukkia.
Täältä lähdin kauan sitten, ihan alussa. Lähtö oli silloin
vääjäämätön. Nyt on aika palata. Kaikki on jo tehty. En voi vain jäädä
paikoilleni.
Korjaan repun asentoa, vaikka siinä ei ole paljon painoa.
Aiemmin jaksoin kantaa sen täytenäkin. Nyt reppu alkaa olla tyhjä. Mutta
olenhan melkein perillä.
Hikoan vaikka syysaamu on kolea. Hengitys käy raskaaksi. Avaan
sarkatakin ja leyhyttelen paidan kaulusta. En oikein jaksa siirtää jalkoja
eteenpäin. Askeleet hidastuvat ja lyhenevät entisestään.
Aukean puolivälissä on suuri siirtolohkare ja sen ympärillä
muutamia tuuheaoksaisia mäntyjä. Istahdan matalalle kivelle ja nojaan märän
selkäni siirtolohkareen yönkylmään kylkeen. Suljen silmäni ja annan hengityksen
tasaantua. Tuuli humisee pelloilla ja soi yksinkertaista sävelmää mäntyjen
oksistossa. Torkahdan hetkeksi.
Näen miehen kävelemässä samaa kärritietä samalla peltoaukealla,
reppu selässään, sarkatakki yllä. Mutta suunta on päinvastainen kuin minulla.
Ja miehen kulku on kevyttä. Hän liitää jokaisella askeleella metrejä eteenpäin.
Tuskin koskettaa maata jalallaan ja nousee uuteen liitoon. Hetkessä hän on
ylittänyt aukean ja häviää keväänvihreään koivikkoon.
Herään kylmissäni, nousen ja jatkan matkaa. Hitaasti,
vastustamattomasti jalat laahaavat taas tien pintaa, kunnes olen peltoaukean
toisella laidalla. Tiheä kuusikko jakautuu kahtia kärritien kohdalla. Aurinko
ei paista tänne, ilma on viileää ja kosteaa. Pimeys ottaa minut syliinsä.
Metsä on aivan hiljainen. Ei lintuja, ei edes askelten ääntä
enää. Sammalikossa virtaa äänettömästi mitätön puro. Kumarrun ja yritän lappaa
kämmenellä vähän vettä suuhuni. Sitten on taas noustava ja kuljettava
viimeinen, lyhyt taival.
Kuusikon toisella puolella aukeaa heinittynyt pihapiiri
syysauringon häikäisevän kirkkaassa valossa. Kärritie jatkuu piharakennuksille,
harmaaseen tupaan vie kapea, tallattu polku. Savupiipusta nousee savu suoraan
ylöspäin kohti taivasta. Tuvan ikkunoilla kukkii punaisia ja valkoisia
pelakuita.