Ennen
Peilistä
näen sopusuhtaisen, urheilijan vartalon omaavan iloisen tytön.
Ylpeänä ihailen itseäni ja erikoisesti kullankeltaista tukkaani.
Hiukseni ovat niin paksut, että niistä tehdyt letit sojottavat
vaakasuorassa. Permanentinkin saan vasta rippikoulun käytyäni.
Hiukan
harmittaa pienet rintani, mutta eihän niitä ole muillakaan
urheilijatytöillä.
En
löydä suurempia vikoja mistään vartaloni osasta. Tämän
kaltaisena säilytän vartaloni elämäni loppuun asti.
Nyt
Aamulla
suihkusta tullessani, näen vilauksen itsestäni peilistä. Näkymä
ei yhtään paranna äreää olotilaani. Yleensä ohitan peili siihen
katsomatta, mutta nyt en tee sitä.
Arvostelun
aloitan yläpäästä. Tukkani hapsottaa joka puolelle, ja värikin
on muuttunut maantien ruskeaksi. Silmäluomeni riippuvat näköä
haitaten, ja entäs nuo rypyt kasvoissani ja kaulassani. Ihmeellisiä
karvojakin välillä sojottaa leuassani. Onneksi en ole siinä
tilanteessa kuin naisystäväni, joka joutuu päivittäin
suorittamaan parranajon.
Katseeni
siirtyy alaspäin. Voi mitkä riippurinnat minulla onkaan, D kupitkin
täyttyvät niistä. Tarpeen olisi rintojen pienennysleikkaus.
Katseeni laskeutuu edelleen alemmaksi ja millainen näkymä
avautuukaan eteeni.
Ummistan
välillä silmäni, sillä katsottava ei mielialaani kohota. Läskiä
on siellä ja täällä. Kaksi arpea koristaa vatsaani. Toinen pitkä
arpi on viime keväältä, siitä lääkäri kaivoi pois kaksi
erikoisen suurta kiveä.
Ohitan
seuraavan kohdan huomiotta.
Jalkoihin
tultaessa arvet vain lisääntyvät, ja samaten reisien ympärysmitta
mietityttää. Polveni ovat kuin pakanamaan kartta. Keinonivelet ovat
muutama vuosi sitten kotiutuneet niihin. Onneksi ovat, sillä muuten
taapertaisin kuin ankka. Nilkkani ovat siroutensa menettäneet jo
vuosia sitten, arpia on niissäkin.
Ehkä
minua hiukan lohduttaa, eilisen miehen sanat torilla: ”Ai, kun miä
muistan, miten kaunis valkotukka hiä ol enne kilpailuis.”