Pelko on mustaa, kylmää kosteutta. Pelko on mykkää, tuijottavaa pimeyttä. Se hyökkää sisältä, kyllästää aivoni ja ajatukseni tukahduttavalla voimallaan. Se hiipii lähelleni sumuna, se kääriytyy ympärilleni valottomana vaippana. Se vyöryy ulkoa marraskuisena toivottomuutena. Sen läpi ei näy kirkkaintakaan tähteä, ei kuuta, ei aurinkoa, ei yksiäkään ystävällisiä silmiä.
Pelko pakottaa minut lukitsemaan oven ja olemaan katsomatta
ikkunoista ulos. Se vaatii minua tarkistamaan, että puhelimeni on täyteen
ladattu ja että se on kädenojentaman päässä vieressäni yöpöydällä.
Kun liiketunnistin äkkiä sytyttää pihavalon, puristan
silmäni kiinni ja olen hiljaa peittoni alla. Siellä liikkuu jänis tai naapurin
kissa tai lepakko lentää nopeasti tunnistimen ohi – minä tiedän. Mutta pelko
työntää tiedon likakaivon syvimpään mutkaan ja pullauttaa esille nimettömän
kauhun. Kauhulla ei ole muotoa eikä muuta määrettä. Se on pelon kaksoisolento,
yhtä musta, yhtä pimeä, yhtä kokonaisvaltainen.
Sytytän kuistin valon, avaan oven lukon ja pakotan itseni
seisomaan kuistille valon ja varjon rajalle, kuuntelemaan hiljaisuutta ja
katsomaan pimeää. Hetken päästä alan erottaa vastarannan siluetin yönsinistä taivasta
vasten ja tyynen järven himmeästi heijastavaa vettä. Minun maisemani, niin
tuttu ja niin turvallinen.
Sammutan valon, lukitsen oven. Tarkistan lukituksen ja
puhelimeni latauksen. Kun sammutan viimeisenkin valon, olen pimeyden ja
peittoni turvallisessa sylissä pelko ja kauhu unileluinani – saan kuitenkin
taas nukuttua.
Sirpa Suntioinen
2022