Kukaan ei kertonut että tämä tanssi
voisi olla niin pitkä, lähdit vain mukaan ja leikit
kuin leikkiä jonka voi halutessaan lopettaa,
lähteä kotiin syömään tai nukkumaan, kun tulee ilta
ja ilta tulee, mutta kädet jotka pitävät
sinua piirissä mukana eivät päästä irti…
Olen kahden hengen tiimin lääkäri, lähihoitaja, yöhoitaja, fysio- ja toimintaterapeutti, siivooja, kokkaaja, pyykkäri ja autonkuljettaja – olen omaishoitaja.
Miestäni on Parkinsonin tauti hivuttanut jo yli kaksikymmentä vuotta. Hänen omaishoitajanaan olen virallisesti ollut kuusi vuotta.
Sängystä mies ei enää pääse ylös omin avuin, harvoin tuoliltakaan. Liikkumaan hän pystyy lyhyitä matkoja rollaattorin avulla, mutta kaatuilee. Kova into on kuitenkin vielä tehdä kotona ja mökillä remonttihommia. Kun on kyykistyttävä tai päästettävä toinenkin käsi irti rollaattorin kahvasta, on edessä keikahtaminen nurin. Kokemuksen kautta hän on kuitenkin oppinut kaatumisen taidon, ja vain harvoin enää kolhii itseään.
Mutta siitä ylös nouseminen onkin jo toinen juttu. Kun hoitajan ja hoidettavan voimat päivä päivältä vähenevät, on siihen ollut pakko kehittää omat konstinsa. Aikaa ylös pääsyyn usein menee, mutta vain harvoin on tarvinnut turvautua ulkopuoliseen nostoapuun.
Tiedon saanti, tunteiden käsittely puhumisen ja kuuntelun avulla, ja vertaisten ja ystävien tapaaminen suojaavat uupumiselta, mutta omaishoitajalla siihen ei aina ole mahdollisuutta. Kun lisäksi kommunikaatiovaikeudet hoidettavan kanssa lisääntyvät, on hoitajalle uhkana hoidettavansa ohella sosiaalinen kuolema. Se, että tuntee olevansa elämässä kiinni, on yksi arvokkaan elämän edellytys – aina. Voiko tämä toteutua omaishoitosuhteessa, jossa kaksi ihmistä, usein iäkästä, on sidottu toisiinsa vuorokaudet ympäriinsä?
Ei elämän omaishoitajana tarvitse olla pelkkää kärsimystä ja työtä vuorotta. Hoidettava saa olla vuorohoidossa läheisessä palvelutalossa. Lisäksi kaupunki ylläpitää päiväryhmätoimintaa. Ryhmäläiset haetaan kerran viikossa kotoa aamu yhdeksäksi ja palautetaan takaisin kotiin kolmelta. Parkinson-potilas käynnistyy kuitenkin aamulla hitaasti, eikä hänestä ole lähtijäksi vielä kahdeksan jälkeen. Vien hänet itse pari tuntia myöhemmin, kun hänen aivonsa ovat alkaneet käskyttää jalkoja liikkumaan.
Pyrimme liikkumaan muutenkin yhdessä: kesämökillä, sukulaisten luona, marketeissa, tai ajelemme muuten vain katselemassa maisemia ja alati muuttuvaa ympäristöämme. Kaupunki asensi autoomme kääntyvän invaistuimen, joka helpottaa autoon nousua ja siitä poistumista. Painavan ja isokokoisen tavallisen pyörätuolin sijaan sain kaupungilta pienemmän ja kevyemmän. Se sopii juuri ja juuri vanhan kerrostalon hissiin, ja jaksan nostaa sen auton peräkonttiin.
Kotimme sijaitsee Puijonlaaksossa kukkulalla, josta on vaikea laskeutua rollaattorilla parkkipaikalle. Auto on peruutettava oven eteen. Mieheni opetti aikanaan minut ajamaan autoa, mutta taisi unohtaa opettaa peruuttamisen taidon. Lipputankokin on joskus sattunut olemaan väärässä paikassa ja autotallissa ovenpielet liian lähellä auton kylkiä. Vaihdoin autotallin tolppapaikkaan – ja raaputtelen lumituiskussa ja pakkasessa auton ikkunoita.
Omat harrastukseni pyrin järjestämään vuorohoitojaksojen tai päiväryhmän aikaan. Iltaisin ja viikonloppuisin saan apua lapsiltamme, mutta harmittavan usein iäkkäille suunnatut tapahtumat ovat arkisin aamupäivällä, niin myös vertaisryhmien kokoontumiset.
Jos mieheni ei satu olemaan vuorohoidossa ja lapsemme ovat töissä ja tarvitsen hoitajaa, tulee meille hoitaja yksityisestä hoivayrityksestä. Vuosien kuluessa on hoitosuhde vakiintunut ja henkilökunta tuttua. Hoitajia ei enää tarvitse ohjeistaa. Jos lähden aikaisin aamulla, voin jättää miehen nukkumaan, jätän vain avaimen sovittuun paikkaan. Yksityisyritysten työntekijöiden toimia ei ole rajattu, ja usein on huoneetkin imuroitu kun palaan takaisin kotiin.
Omaishoitajana tunnen olevani rakastettu ja arvostettu. Liikkuessamme yhdessä, tarjoavat etenkin nuoret auliisti apuaan.
Toista hoivatessaan unohtaa omaishoitaja helposti itsensä. On ensin rakastettava itseään, että voi antaa toiselle mitään.
Eeva Kilpi kirjoittaa kirjassaan Laulu rakkaudesta:
– Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihailen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
Aino Tapaninen/7.10.2013
Takaisin tarinoihin