Isoukki Olavi ja isomummi Raili ostivat pienen torpan Maaningan Onkiveden rannalta v.1971. Ajatuksena oli viettää kesät luonnon helmassa ja kasvattaa siellä puhdasta ruokaa omiksi tarpeiksi.
1960-luvulla
torpan perhe oli jo laittanut ikkunat säppiin ja oven lukkoon. Mökki jätettiin
kylmilleen ja pellot kesannolle. Iso perhe muutti Etelä-Suomeen ja osa
perheestä ihan Ruotsiin saakka.
Appivanhempani
alkoivat sisukkaasti nauttia maalaiselämästä, vaikkei se ollutkaan heille
ennestään tuttua. Parille pellonsaralle Olavi istutti koivuja, ihan vaan
kaunistukseksi. Toisaalla osan entistä peltoa he muokkasivat kasvimaaksi.
Siellä kasvatettiin perunaa, porkkanaa, punajuurta ja monenlaisia kaaleja.
Kasvihuoneenkin laittoivat ja sieltä saivat makoisat tomaatit ja kurkut. Me
vietimme usein viikonloppuja ja loma-aikoja heidän apunaan. Autoin
Raili-anoppia viljelyshommissa ja saimmekin ihan runsaita satoja. Perunat
kuivateltiin huolella kanaverkkolaatikoissa ja vietiin sitten kaupunkiin
kylmäkellariin. Kerrostalon rappukäytävässä tuoksui usein kaalilaatikko tai
-keitto. Mansikanviljelyssä hävittiin useana kesänä myyrille 6-0. Myös
omenapuista joutui taistelemaan jänisten kanssa.
Olavi-ukki
ja mieheni Sakke remontoivat vanhaa ja rakensivat uutta ahkerasti. Remontit
alkoivat vanhan hirsimökin kengityksellä. Railin kanssa saimme toimia niissäkin
hommissa hanslankareina.
Tyttäremme
Elisa vietti mielellään lomia ukin ja mummin luona. Hän oppi siellä kylvämään
ja kitkemään, kuorimaan ja säilömään. Kalastamisesta hänelle tuli ihan intohimo
ja hän omaksui suosiolla suvun periaatteen, ”hän, joka pyydystää kalan, myös
perkaa sen”. Myös kukkien kasvatus siemenistä alkaen sai alkunsa jo silloin. Ei mikään uusavuton tyttö.
Sitten
aikanaan, monien mukavien vuosikymmenten päästä, isoukki ja isomummi
sairastuivat ja nukkuivat pois. He jäivät elämään meidän ajatuksiimme ja joka
nurkalle noita rakkaaksi muodostuneita tanhuvia. Tuntui luonnolliselta ostaa
tuo perinteikäs torppa ympäristöineen meidän perheelle. Mieheni rakentaa ja
remontoi ahkerasti. Eikä polttopuukaan ole vaarassa loppua näinä energiakriisin
aikoina. Minä luovuin isommista viljelmistä. Hoivaan vain kukkia ja kasvatan
amppelitomaatteja ja amppelimansikoita, sekä kesäkurpitsoita. Mutta eihän sitä
tiedä, milloin maailman kirjat menevät niin sekaisin, että täytyy ryhtyä itse
kasvattamaan ruokansa. Silloin tarvitaan tietotaitoa siitä, miten ruokaa
tuotetaan ja säilytetään. Onneksi ainakin marjastus ja sienestys sekä kalastus
ovat hallussa suvun pienimmätkin mukaan lukien.
Lintujen ja
perhosten sekä kaikkien muidenkin eläväisten seuraaminen on meille mieluisaa.
Meillä on kymmenittäin linnunpönttöjä ennestään ja tämän talven aikana mieheni
nikkaroi niitä 14 kpl lisää. Nyt on asuntoja saatavilla pöllöille ja
tuulihaukalle, puukiipijälle ja telkille. Minä viritän keväällä perhosbaarin
navetan seinälle roikkumaan. Siitä kohmeloiset kimalaiset saavat tarvitsemaansa
energiaa kevään viileydessä. Kesällä perhosbaarissa voi ihailla kauniita
perhosia ja kaikenkarvaisia surisijoita.
Olemme tehneet
entisistä pellonsaroista isot kukkaniityt. Meitä huolestutti pölyttäjähyönteisten
ja lintujen väheneminen. Vanhan ajan niittykukkia ei meinannut enää löytyä.
Ruiskaunokit, päivänkakkarat, kurjenkellot ja tervakot saavat nyt uuden
mahdollisuuden. Ja jos huoltovarmuus kotimaassa pettää, voi pellon helposti
ottaa taas hyötykäyttöön.
Yhteistoimin
parin naapurin ja ELY-keskuksen kanssa on tekeillä Helmi-elinympäristöohjelman
mukainen suon ja sieltä järveen mutkittelevan puron entisöinti. Kymmeniä vuosia
sitten ovat maanomistajat ojittaneet suon saadakseen siitä viljelysmaata, mutta
epäonnistuneet hommassa.
Suvun
pienimmät tulevat mökille mielellään. Reppu on valmiiksi pakattuna jo pari
päivää ennen reissua. He rakastavat osallistua kaikkiin töihin. Siinäpähän
oppivat kaikenlaista tarpeellista elämän perusasioista. Ennen kaikkea saavat
nauttia luonnosta sen monimuotoisuudessa.
Riitta Kärkkäinen
9.4.23