Järvi oli typösen tyyni. Ulmonsaari peilasi itseään Onkiveden pinnasta. Harmaahaikara seisoa torotti liikahtamatta omalla kivellään. Kauempana kaislojen seassa näkyi joutsenäidin valkea kaula. Pehmeät pilvenpalleroisetkin olivat paikoillaan häkellyttävän sinisellä taivaalla. Miten voikin olla niin hiljaista, että mitään ei kuulu. Sitten yhtäkkiä kuuluivat kirkkaat lasten äänet, ne voimistuivat ja rupatus muuttui pian iloisiksi kiljahduksiksi. Pienet lastenjalat tömisivät kevyesti rannan nurmikolla. Biisami tunsi sen nahoissaan ja sukelsi liukkaasti rantatörmän käytävään. Kortteet ja kaislat saivat jäädä toiselle aterialle. Pikkujalat juoksivat pitkää laituria, jossa yksi lauta on erivärinen. Mutta ei se haittaa.
Kaksi
valkotukkaista tyttöä hyppäsivät arkailematta veteen. Vesi on hurjan lämmintä,
sanoi nuorempi valkotukkainen tyttö.
Minä,
valkotukkaisen tytön isomummo ja minua kolmekymmentä vuotta vanhempi äitini,
lekottelemme valkoisen pilvenhattaran paremmalla puolella aurinkoa ottamassa.
Vesi ei voi olla lämmintä tai mittari valehtelee, sanoo äitini. Tarkennan
ikivanhat silmäni laiturin vieressä kelluvaan lämpömittariin. Se näyttää
kuusitoista astetta. Sitten vesi sekoittuu tummaksi tyttöjen melskatessa
matalassa rannassa.
Äitini kysyy,
pitäisikö taas lähettää tytöille kirje siitä yhdestä asiasta? Kyllä täytyy
pikakirje lähettää, vastaan. Tytöille lähtee viesti auringonvalon nopeudella
halki kesäisen päivän.
Vanhempi
valkotukkainen tyttö neuvoi pientä siskoaan, kuten mummo ja isomummo olivat
heidän äitiään aina neuvoneet. Saamme mennä vain noiden kelluvien ulpukanlehtien luo.
Keltainen
ulpukankukka on kasvanut samassa paikassa iät ja ajat, turvaamassa pieniä
vesipetoja.
Riitta
Kärkkäinen
11.9.2021