Oli se aika alkukesästä, kun karja päästettiin laitumelle. Kun lehmät ja vasikat olivat väsyneet vapauden riemusta juoksemaan, hyppimään ja olemaan puskusilla ja söivät jo ahnaasti tuoretta ruohoa, ilmoitti äiti lähtevänsä hakemaan Salomaasta porsaan. Sitten isän sodassa kaatumisen jälkeen ei meillä ollut sikaa ollutkaan.
Kun äiti palasi, vinkui ja sätki porsas viholaissäkissä äidin harteilla. Äiti kantoi säkin tupaan ja päästi porsaan valloilleen. Se säntäili sinne tänne ja vinkuen etsi emoaan.
– Mikä sen nimi on? kysyi Teppo-kuopus äidiltä.
– Ei sillä oo vielä nimmee. Teejän pittää antoo sille nimi.
Anja-sisko ehdotti Nössöä.
– Ee kun Pinkki, sanoi Teppo. Se on vaaleenpunanen. Äeti sannoo aena vaaleenpunasta pinkiks.
Olimme kaikki sitä mieltä, että Pinkki oli possulle oikein hyvä nimi.
– Minä kastan sinut Pinkiksi, ota ristinmerkki rintaas ja ohtaas, sanoi Teppo, piirsi ristinmerkin possun rintaan, tyrkkäsi sitä vähän ja sanoi: Suat männä.
Äiti lähti ulkoaskareisiin. Mummu otti Pinkin syliinsä silitteli sen vaaleanpunaista kylkeä ja hyräili:
Minäpä soovatan lasta
pientä linnun poekaa
ei oo issee, ei oo äetiä
kuka sinua hoetaa
Ei ollut lasta, joka ei mummun sylissä olisi rauhoittunut. Porsas ynisi kohta tyytyväisenä ja vaipui uneen. Varovasti mummu laski sen maton päälle lattialle. Sitten hän kaivoi vistin komerosta vanhan rivattoman valurautaisen paistinpannun. Siihen mummu lorautti maitoa, lämmitti sitä vähän lämpimällä hellalla ja laittoi lattialle.
Kun Pinkki heräsi, paistinpannu laitettiin sen eteen. Aluksi se tyrkki sitä kärsällään, mutta kun ei saanut sitä nurin nosti etusorkkansa pannuun ja alkoi tonkia maitoa kärsällään. Silloin se huomasi, että maito olikin hyvää, ja noskotteli sitä innoissaan mahansa täyteen.
Illalla Pinkki vietiin ulos karsinaan yöksi. Siitä se ei tykännyt. Juoksenteli vain ympäri karsinaa ja vinkui. Ei auttanut muu, kuin ottaa se sisälle. Sisälläkään Pinkki ei rauhoittunut, vaan juoksenteli pitkin tuvan lattiaa ja vinkui.
Reino meistä vanhimpana keksi keinon. Otimme kaksi olkimatrassia, tyynyt ja peitot ja teimme lattiatilan. Siihen me kaikki neljä kävimme pötköttämään. Pojat ottivat possun keskelleen peiton alle. Kohta sieltä kuului vain tuhina ja Pinkki oli täydessä unessa.
Kun äiti tuli sisälle ulkotöistään, alkoi hän tapansa mukaan motkottaa. Ei tykännyt yhtään meidän järjestelystä. Mummu sai äidin rauhoittumaan, kun kysyi, olisiko parempi, että porsas kopsuttelisi koko yön pitkin tuvan lattiaa ja vinkuisi. Äiti tyyntyi ja antoi meidän olla.
Koko kesän Pinkki kulki mukanamme leikeissä. Ensin se oppi olemaan hippasilla. Juoksi hipan edellä niin kauan kuin jaksoi ja heittäytyi sitten maahan ja tekeytyi kuolleeksi. Kun sitä vähän rapsutti, se pinkaisi pystyyn ja lähti ajamaan takaa lähinnä ollutta. Kun tämä kaatui vuorostaan väsyneenä maahan ja leikki kuollutta, tonki Pinkki sitä kärsällään, hyppi ja vinkui ilosta, kun sai tämän heräämään.
Kun kesä eteni niin pitkälle, että heinät ja viljat laitettiin seipäälle, oppi Pinkki olemaan piilosilla. Se komennettiin pellon laidalle odottamaan kunnes olimme kaikki seipäiden takana piilossa. Sitten kun viimeinen huusi NYT, Pinkki alkoi pinkoa siksakkia seipäiden ympärillä. Voi sitä riemua, kun joku löytyi. Se hyppi takasorkkiensa varassa, pöllytti maata kärsällään ja vinkui. Kun sille taas sanottiin NYT, se jatkoi etsimistä, ja sama riemu toistui joka kerran, kun uusi piiloutunut löytyi.
Loppusyksystä oli Pinkin vaaleanpunainen väri muuttunut jo vaaleanruskeaksi. Pitkään aikaan se ei enää ollut saanut tulla sisälle, vaan asusti omassa karsinassaan ulkona. Se ei ollut mikään minipossu, vaan kasvoi niin isoksi, että ei jaksanut enää olla hippasilla eikä piilosilla. Kun muu karja otettiin laitumelta sisälle, piti Pinkinkin muuttaa navettaan. Siellä sillä oli seuranaan lehmät, vasikat ja lampaat ja se viihtyi hyvin. Maataröhnötti olkien seassa, röhkäisi silloin tällöin ja nousi vaivalloisesti ylös kun kuuli, että solkkua kaadettiin kaukaloon tai joku tuli jututtamaan.
Tietäähän sen, miten Pinkille joulun alla kävi. Vaikka meillä alkuun olikin sitä ikävä, olimme maalaislapsina tottuneet luopumaan aikanaan kaikista eläimistä, olivatpa ne miten rakkaita tahansa.
1.10.2021/My Way/
Aino Tapaninen
Takaisin tarinoihin