Elämässäni on ollut monta
kymmentä pitkää perjantaita, mutta vain yhtä päivää kunakin vuonna voi sanoa
todella pitkäksi.
Työikäisenä moni odottaa
perjantaita ja sitä seuraavaa viikonloppua, sillä onhan edessä pitkä vapaa.
Tämä päivä tuntuu myös pidemmältä kuin toiset päivät työviikolla. Entä
minkälainen on pääsiäisviikon perjantai? Onko se pysynyt samanlaisena vuodesta
toiseen?
Lapsuudessani kunnioitettiin
vanhoja perittyjä tapoja. Pitkäperjantai oli sellainen päivä, jolloin ei saanut
vierailla edes naapurissa. Lasten piti olla kiltisti, ei saanut nahistella ja
pihalla meluaminen oli kielletty. Tiesimme Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta.
Meillä oli lasten oma kirja, jossa oli kuvia pääsiäisen tapahtumista.
Kysyessäni nyt useammalta
noin neljänkymmenen vuoden ikäiseltä henkilöltä, liittyykö pääsiäisviikon
perjantaihin mitään erikoista, kukaan ei ollut kuullut näistä vanhoista
tavoista.
Pääsiäispäivinä kiikuttiin
isolla keinulla, joka meni ympäri, jos vain uskalsi niin tehdä. Jo aamuisin
värjättiin kananmunia. Sipulin kuorilla saimme niihin kauniin keltaisen
pohjavärin, jonka päälle kukin tyttö taiteili vesiväreillä oman kuvituksensa.
Kilpailimme kenellä on kestävämpi keitetty
kananmuna, sillä munien pitsaus kuului tapoihimme. Pitsaus oli sellaista, että
napautettiin munan terävämmällä päällä toisen munan samanlaiseen päähän. Munaa
pidettiin kädessä siten, että vain pikkuisen päätä oli näkyvissä. Joskus joku
yritti iskeä ilkeyksissään sivummalle, särkeäkseen toisen munan. Voittaja oli
hän, joka sai pidettyä kananmunan ehjänä.
Hankia pitkin juostiin
pajunkissoja hakemaan ja niitä annettiin aikuisille niin kotiin kuin naapuriin.
Mummin ja vaarin luona vierailu kuului myös jokaiseen pääsiäispäivään. Sinne
kokoontui suuri joukko meitä serkuksia. Tämäkin muisto on saanut kultaiset
kehykset.
Syy perinteiden katoamiseen
on meissä vanhemmissa. Katsoisimmeko jokainen peiliin? Mitä näkyy? Perinteiden
kadottaja.
Reetta Väänänen