Olen pelännyt ukkosta pikkutytöstä asti. Lapsena menin äidin viereen istumaan tai kävelin hänen perässään, kun taivaalla välähti ja jyrähti. Aikuisilla oli kiire, että saavat koottua kuivat heinät latoon tai pyykit äkkiä pois ulkoa narulta.
Minä mietin, mikä ukkonen oli. Oliko se iso ukko, joka meuhkasi vihaisena taivaassa? Muistelin, olinko ollut tuhma ja Taivaan Isä sanoi sormi pystyssä: ”soo, soo Hanna, ei saa kiukutella äitille”. Äiti ehdotti, että voisin kuvitella, että joku ajaa hevoskärrillä kivistä tietä pitkin. Kärrinpyörät paukkuvat ja kivet kipinöivät. Ukkonen ei ollut sen vaarallisempi.
Silloin kun näin harmaita, tummapohjaisia pilviä, rajusti heiluvia puita ja puunlehtiä kieppumassa tuulen mukana, tiesin, että ukkonen oli jo lähellä. Jyrinän keskellä minua alkoi pissittää, mutta en halunnut missään tapauksessa lähteä ulkohuussiin. Istuin jalat ristissä ja rukoilin, että taivaan isä lopettaisi ukkosen.
Luulisi, että aikuisena olen viisaampi enkä enää pelkäisi. Mutta pelkään. Kun radion säätiedotuksessa on ennustettu ukonilmaa ja kun ensimmäisen kerran jyrähtää kaukana ja vaikka taivas olisi sininen, lopetan työt. Jos minulla on keitto kiehumassa tai leivinuuni lämpiämässä, sammutan tulet. Muut ihmiset jatkavat töitään ja tekemisiään kuin ei mitään kuuluisi tai olisi odotettavissa.
Meijän oppikoulussa oleva poika selittää minulle, että ukkospilvessä on jäärakeita. Kun ne törmäävät toisiinsa, syntyy pilviin sähköenergiaa. Kun sähkövarausten erot kasvaa pilven sisällä tarpeeksi, ne purkautuu salamoina. Salamat voivat iskeä pilvestä pilveen tai pilvestä maahan. Salaman kirkkaus ja ukkosen jyrähdys tapahtuu yhtä aikaa, mutta salaman näkee ensiksi ja vähän myöhemmin kuulee jyrähdyksen. Valo on nopeampi kuin ääni.
Kun ukkosrintama lähestyy, menen istumaan eteiseen mattopinon päälle. Meijän koira pelkää myös, vapisee ja uikuttaa. Se asettuu lattialle ihan minuun kiinni, painaa päänsä lattialle ja on onnettoman näköinen. Eteisen nurkka on talon turvallisin paikka. Sen lähellä ei ole sähköpistokkeita. Nurkassa saa olla rauhassa, kun vetää tuvan oven ja vieraseteiseen menevän oven vastakkain, silloin olemme turvassa neliskanttisessa tilassa, jossa ei ole ikkunoita. Salamat eivät näy, mutta ääni kyllä kuuluu. Luettelen numeroita ja lasken siitä, kuinka lähellä ukkospilvi on. Jos en pääse kakkosta pitemmälle, ennenkuin jyrähtää, niin silloin ukkonen on melkein talon päällä. Henki salpautuu. Hiki valuu pitkin selkärankaa.
Mies menee ukkosilmalla kammariin nukkumaan ja herää sitten kun jyrinä ja vesisade ovat loppuneet. Hän kyselee, miksi ruoka ei ole valmiina, hänellä on jo nälkä ja ruoka-aika ohitettu monta tuntia sitten.
Pelon ja säpsähtelyn jälkeen vointini on kuin olisin tehnyt ison vaarallisen urakan. Menen ulos kuistille, koira tulee perässä. Tarkistan, kuinka monta kukkalaatikkoon istutettua petuniaa sade on katkonut. Koira jahtaa jo kanoja häntä kippuralla. Hengitän oikein syvään. Ilma on raikas.
Raili Miettinen
22.3.2022
Takaisin tarinoihin