Istun nuorisonseura isossa salissa ja
seurailen tanssiesitystä. Se on kaunista katseltavaa ja tehty
ammattitaidolla. Mitäs siinä. Vohan tätä katsoa ja ihastella.
Tässä on vain se juttu, että katsomo
on täynnä körttiläisiä, niin sukulaisia kuin heränneitä
laajalta alueelta.
Ainakin 60-luvulla saakka tanssi oli
syntiä. Aivan ehdottomasti! Kun kerran epäilevänä ja arkana ajoin
luokkatoverini kanssa polkupyörällä naapurikylälle tanssipaikan
tuntumaan, tuli isä vihasena hakemaan, vaikka hän ei ollut
milloinkaan muulloin vihanen. Äiti oli pakottanut hänet, saunasta
olivat juuri tulleet.
Körttiseuroissa oli melkein kaikilla
aikuisilla körttipuku. He kuunnelivat vakaina puhujien syvällisiä
saarnoja, saarnoja siitä, mihin syntinen elämä voi johtaa.
Körttinuorilla oli usein pirskeitä
jonkun kotona, mutta äiti ei antanut meidän mennä.niihin: ” Mitä
paappakin, olisi sanonut?” hän usein totesi. Paappa oli hänen
isänsä.
Mutta tanssiesitys jatkuu
nuorisoseurantalolla. Näyttämölle on tuotu kolme riviä penkkejä,
sillä se on muutettu seuratuvaksi. Esittäjät veisaavat hitaita,
vanhanaikaisia siioninvirsiä, joissa on pitkiä taukoja välissä,
ja niitä seuraa aina jonkin miestanssijan pölötys, seurapuheeksi
tarkoitettu esitys.
Tanssillinen teatteriteos on tehty
sukulaisperheen äidin ja
isän sota-aikaisesta kirjeenvaihdosta. Esityksen nimi on: ”Sun
rakkautes tähden”.Tekijä on päähenkilöiden pojan tytär Mirja,
ammatiltaan dramaturgi. Mirja esittää itse teatteriteoksen toista
kirjeenkirjoittajaa ja eräs miestanssija on hänen rakastettunsa.
Tanssien ja seurapuheiden välillä kirjeiden kirjoittajat lukivat
kirjeestään omia tuntemuksiaan ja kuulumisia kotioloista ja
sotarintamalta. Rivien välistä kuulijat astivat toiveita heidän
välisista suhteistaan. Mielenkiintoisella tavalla etenee esitys.
Tanssi jatkuu ja päähenkilöitä lennätettään ja tanssitettaan
osaamisen ilosta täydellä vauhdilla ja riemulla. Hanuri soi
nurkassa.
Katson tanssiesityksen loppuun ja jään
miettimään.
Eikö tänä aikana ole tanssi enää
syntiä? Voiko noin kepein mielin kulkea kaitaa tietä Taivaan
kotiin.?
Onko heränneisyys mennyt lavealle
teille?
Sotien jälkeen melkein kaikki oli
kiellettyä heränneiden piirissä. Olihan koko Suomessa jonkin aikaa
yleinen tanssikielto.
Nyt vähitellen on vapauduttu sotien
varjosta. Mutta onko vapauduttu liikaa? Menetetyt tanssit ja muut
iloittelut halutaan ottaa takaisin.
Nyt eletään tässä ajassa.
Taidetanssi ja muukaan tanssi ei ole syntiä. Ei voi luetella, mikä
on syntiä ja mikä ei.
Körttiläisyyteen on jäänyt alatien
kulkijan leima. Ville Muilu kirjoittaa runossaan:
” Ei edes kätkettyä leiviskää
ole mulla,
tyhjänä täytyy tulla
Herra sun etehes.”
Jos lapsuudessani
olen saanut körttiläisen kasvatuksen, voin yrittää muuttaa tai
unohtaa sen. Se voi onnistua hetken tai pitemmänkin aikaa, mutta
sieluni sopukoihin on jäänyt jälkiä, ne muovaavat elämääni.
Tilaisuuden tullen, vuosikymmenienkin takaiset asiat, saattavat astua
eteeni, aivan kutsumatta, jopa vasten tahtoani.
Alexander
Reichstein kirjoitta Sielun lintu kirjasessaan: ”Syvällä,
syvällä sisällämme on sielu. Kukaan ei ole sitä vielä nähnyt,
mutta kaikki tietävät, että se on olemassa. Eivät pelkästään,
että se on olemassa, vaan myös, mitä sen sisällä on.”
Liisa Voutilainen
3.11.-19
3.11.-19